STUDIO

Studiossa,
Hertsikan Spedeinä

Kaikki studiotoimintaan tällä levyllä liittynyt pohjautui Otsalan Aaken tammikuussa kuluvaa vuotta lähettämään tekstiviestiin. Se sanoi suurin piirtein: ”Muistanet meidät mahdollisissa tulevissa projekteissasi? Parhain terveisin Aake”. Se pr –työ kannatti, sillä aloin hetimiten kuunnella Aaken tekemiä levyjä, etenkin Absoluuttisen nollapisteen viimeisintä pitkäsoittoa aivan toisella tavalla; löytääkseni ne keinot, joilla Aake hoitaa musiikin äänityksen ja jälkityöt. Kustantajani Arskan kanssa oli ollut jotain alustavaa puhetta erilaisista studioista, mutta pian alkoi ajatus studio Kuun käyttämisestä tuntua entistä varmemmalta ja paremmalta idealta.

Tuon tuosta mieleen nousi myös Steen 1:n kappale, jonka alkupuheessa kutsutaan koolle idän väkeä, muun muassa ”Hertsikan Spedet ja Puotinharjun alkoholistit”. Molempia, etenkin niitä helpommin tunnistettavia Puotinharjun ja muidenkin lähialueiden alkoholin suurkuluttajia tuli nähtyä säännönmukaisesti, kun matkasi Herttoniemen metroasemalta lyhyen kävelyreissun itseensä studioon.

Pohjustusta äänittämisaiheeseen oli ollut, niin kuin olla pitää, sekä itseni että soittajien että tietenkin äänittäjä -Aaken kesken. Olin jo hyvissä ajoin varmistanut että Aakella olisi studio Kuussaan mahdollisuudet äänittää meitä niin, että kaikki perusosuudet voitaisiin äänittää yhtaikaisesti. Tämä tarkoitti laveimmillaan säestyskitaraa, laulua, toista kitaraa, koskettimia ja perkussioita.
Studio Kuu on omistajiensa mielestä pahasti kesken – varsinaista kahvittelu- tai taukotilaa siellä ei vielä ollut – mutta meille ei studiossa löytynyt mitään varsinaista valittamisen aihetta.
Sen sijaan kiiteltävää ennemminkin: tärkein, eli tila toimi niin kuin pitikin, ja saimme väliseinillä rakennellun kompleksin, jossa soittaa laulua yksissä tuumin niin kauan kunnes se oli havaittu kyllin onnistuneeksi. Vuotoja muihin raitoihin tuli lähinnä kehärummusta, mutta senkään kanssa ei joutunut kohtuuttomiin ongelmiin. Plusmerkkistä oli myös se, että Aake, kuin myös toinen työntekijä, meillä lähinnä apuäänittäjän roolissa ja jutunkertojana toiminut Yli-Anttilan Marko olivat sekä osaavia että muutoinkin luonteiltaan mieluisia ihmisiä, joiden kanssa oli helppo tehdä töitä.

1. VIIKKO

Ensimmäisen työviikon ensimmäinen maanantai alkoi laitteiden ja soittimien pystytyksellä, ja koeponnistushenkisillä soundcheckeillä, mutta niistäkin selvittiin kohti valmista äänityspöytää jouhevasti, niin että ensimmäiset kaksi kappaletta olivat äänitetyt iltakuuteen mennessä.
Fender Rhodes -sähköpiano kyllä pyrki tuottamaan useammatkin harmaat hiukset koko työjoukolle, sillä arkiston aarteen, sinänsä verrattomasti soivan kojeen, motoriikka kiukkuili tuon tuosta. Kävi sääliksi Pirjoa, joka joutui kamppailemaan pohjaan juuttuvien koskettimien kanssa, eikä pedaalin toimintakaan ollut täysin ongelmatonta. Niinpä Aake ja Marko jäivät iltapuhteikseen korjailemaan soitinvanhusta. Lauluja kuitenkin soitettiin – Pirjo suhtautui asiaan pitkämielisyydellä – ja ensimmäisinä ääniteltiin pois Kainuu opettaa ja Jos mulla menisi todella huonosti.
Kainuu opettaa oli sikälikin luonteva ensimmäinen äänitettävä laulu, että siinä ei soitannollisesti ollut vähäisintäkään epäselvyyttä. Pyrkimys oli kai lähinnä toisintaa se, mitä oli soiteltu. Tosin ensimmäisen kertosäkeen ja toisen säkeistön välinen soitto-osa vaihteli mitaltaan aina – aloitin osuuden kulloisessakin otossa sillä hetkellä kuin se sopivalta tuntui. Siitä syystä levyversiossa on vain yksi soittokierto, vaikka loogisuuden nimissä olisi kai pitänyt olla kaksi.
Ottoihin kului taukokahvinjuonteineen ja tupakointeineen parisen tuntia. Vielä ehti siis kokeilla jotain muutakin.
Jos mulla menisi todella huonosti valikoitui kakkoskappaleeksi siksi, että joku keksi ehdottaa sitä. Mallimme, jota ei oikeastaan edes ollut, mukaisesti joku kysyi, mitä soitettaisiin seuraavaksi, mikä mahtaisi tuntua luontevalta, ja joku toinen ehdotti sitä kappaletta mikä mieleen juolahti. Tämä malli toimi paria poikkeusta lukuun ottamatta mainiosti.
Toki sitä järkiperäisyyteen pohjaavaa poikkeusta käytettiin myös, että jos valinta vaati suuria uudelleenjärjestelyjä, sitä ymmärrettiin miettiä kaksi kertaa. Periaatteessa järjestys ruodittiin kasaan ”mikä mahtaisi olla seuraavana?” –otteella.
Toisen kappaleen taltiointi, muutamia ottoja siitäkin tehtiin ennen kuin jälki katsottiin ns. valmiiksi, vei myös parisen tuntia. Sen myötä olikin hyvä tunnelma lopetella siltä erää ja siirtyä miettimään seuraavan päivän tekemisiä.

Tiistaina kello kymmeneltä väki oli taas ruodussa, ja kahdeksassa tunnissa äänitettiin kaikkineen viisi kappaletta. Nyt ideana oli tehdä ´vaikea´ numero alta pois heti ensimmäisenä. Kyseessä oli Myrsky, jonka oikeaa poljentoa ja lähestymistapaa saimme etsiä useampien ottojen verran. Kyseisestä kappaleesta jäi jokin kaihertamaan, niin että seuraavalla viikolla tein siitä vielä vaihtoehtoisen version, jonka esitin omin päin.
Myöhemmin totesin laveamman version siitä paremmaksi, mutta jostain syystä tätäkin vaihtoehtoa piti kokeilla. Kyseistä omaa versiota tehdessäni keskityin itse lauluun niin, etten juuri silmiäni aukonut, ja siksi tuolla sooloversiollani kertosäeosuuksien lauluraidat ovat täynnä huonetilan sointia, kun intomielissäni huusin pahan kerran ohi mikrofonin. Mutta nyt silläkään ei ole suurta merkitystä, sillä voi olla ettei kyseiselle versiolle tule julkista käyttöä. Vaikka mistäpä sitä tietää – ei versio millään muotoa huono ole, onpahan vain tuon epäammatillisen teknisen suoritukseni takia ajoittaisesti hieman omituinen.
Muovailuvahaa on laulu, jota työstettiin myös paljon, ja siitä ei kuitenkaan (kun kaikki äänitykset olivat tehdyt) tuntunut tulleen sen kummempaa. Jälkiviisaasti katsoen esimerkiksi Pirjo uskoi sen mahdollisuuksiin suurestikin, mutta mitä enemmän aikaa kului, minä itse en onnistunut juuri uskomaan. Mutta niinkin voi käydä.
Seuraava kappale oli sen sijaan voitto.
Vanhene kanssamme, ainoa kappale jossa en soita akustista kitaraa, vaan Niemisen Karilta lainaamaani akustista baritonikitaraa, sujui lopulta yllättävän helposti juuri sellaiseksi kuin toivoinkin. Se, miten kitaroiden komppauksen aksentointi tarkkaan ottaen tehdään ( eli sitä miettimättä, soittamalla vain ) ja millä tavoin kappale pitää laulaa ( tekstin sisällön huomioon ottaen, muuten turhaa ajattelua kaihtaen ), kävivät selviksi, ja oikea otto oli valmis. Jarmolla ja Pirjolla olivat omien osuuksiensa vaihtelevatkin soittotavat koko ajan selvät, ja jälki olikin hyvää – a

inoastaan kielisoitinosasto ( etenkin nöyrä kertojanne ) olivat ajoittain hieman tekemistensä reunamilla, eivät keskiössä.
Minähän en olisi malttanut pidempää ruokataukoa pitääkään, mutta kyllä soittajankin syödä täytyy, joten ruokailun perästä kävimme taas haasteellisemman laulun ääreen.
Rakkaus, nimikappale, on sikäli itseltäni paljon kysyvä, että siinä vetovastuu on tuon tuosta minulla. Joka kuitenkin olen useimpien soittajistojen heikoin lenkki. Tällaisessa ilmaisussa kun säestyskitaristi on tavallaan rumpali – hän määrää temmot ja johtaa muuta joukkoa eteenpäin.
Kyseisen laulun ollessa ( ainakin Myrskyn ja Jos mulla… - tekemisten ohella ) itselleni erikoisen merkityksellinen, ajattelin hetken olevani liian paljon vartijana, mutta lopputulosta kuunnellessa en voi kuin olla tyytyväinen. Ansionsa on toki päällesoitto -osuuksillakin, jotka rikastavat äänikuvaa tarvittaessa, antaen tarinan dramaturgialle lisää lihaa ympärilleen. Tuolla haavaa mietimme kuitenkin vasta perustan tilaa, ja se todettiin niin hyväksi että vielä oli aikaa yhdelle kappaleelle.
Ennen kello kuutta soittelimme, melko vapautuneesti, talteen Valssin tanssitaidottomille. Juuri tuolloin en ollut erityisen kiintynyt kappaleeseen, mutta kun ensivedosta kuunteli, ymmärsin että siitä voisimme saada tuolla joukkiolla talteen paljon paremman kappaleen kuin sen uskoin vielä aamulla olevankaan.
Etenkin tässä kappaleessa Aaken äänittämistaiteen taso kuuluu korostuneena: soitinten läsnäolo, voimakkuuserojen nyanssit, ja varsinkin viimeisen säkeen lauludynamiikan taltiointi oli niin onnistunutta että teki mieli aivan kädestä pitäen kiittää. Aake toki tuumaa vain tekevänsä työtään, vaatimaton mies kun on.

Keskiviikon aloitimme kuuntelemalla edellisen päivän viimeiset kaksi ottoa, sillä ymmärrettävästi nousi jo mieleen epäilys, olivatko väsymään päässeet korvaparit hyväksyneet työn, jota ei olisi syytä hyväksyä.
Kaikki kuitenkin hyväksyivät jäljen myös yön yli lepäiltyään, joten siirryimme kohti seuraavia lauluja.
Logiikka heitettiin hiiteen, sillä ensimmäisenä taltiointivuoroon keksittiin osoittaa Hämärän peitossa –niminen laulu, joka oli valmistunut vasta paria, kolmea viikkoa aiemmin, eikä yksikään soittaja minun lisäkseni ollut varsinaisesti harjoitellut sitä. Niin ollen kävimme harjoittelemaan, ja melko ripeästi ´harjoiteltuamme´ se myös äänitettiin.

Jäljessä on jokin outo maagisuus, ja vaikka ymmärrän sitä joka kyseenalaistaa moisen termin käyttämisen liioitteluna, niin siitä oli kysymys. Etenkin Pirjon pianosoolo on parhaita koskaan kuulemiani, ja yleisilmeessä on jotain samaa hyvää soiton laiskuutta kuin Nuoren Niilon crazy horse –levytyksissä.
Tästä positiivisesta kokemuksesta riemastuneina äänitimme Hyvää yötä, nykyaika – nimisen laulun. Siitähän Arska myöhemmin valikoi singlelevyn. Tämän tekemistä en niin tarkoin muistakaan, mutta jälki kyllä kertoo että soitto ja laulu kulkivat luontevasti eteenpäin. Taisi kyseisissä otoissa olla epämääräisyyttä sen suhteen, miten rumpukomppiosaan siirrytään, ja etenkin, kuinka tulla sieltä luontevasti pois, eikä lauluintonaationikaan heti löytynyt, mutta ne olivat kuitenkin vähäisiä esteitä äänitystemme tiellä.

Terroristin häät, päivän kolmas ja viimeinen kappale, olikin työteliäin keskiviikkoisista. Sekä oikean temmon että eri soittajien soitto-otteen etsintä veivät aikaa, eikä laulaminenkaan aina niin sujuvasti edennyt. Kaikki tuo johtunee kappaleen kompleksisemmasta luonteesta; siinä on dynaamisesti vaihtelevuutta kaipaavia osia, mutta niissäkin voi tehdä helposti ylilyöntejä, joiden ilmeeseen ei kukaan ole tyytyväinen. Ja sitä oli aivan liian helppoa soittaa joko aivan liian kiivaasti tai aivan liian laiskasti. Akustisessa soitossa kaikki tuo, hienoinenkin horjunta, korostuu auttamatta.
Kello viideltä, jolloin tarvittava otto oli viimein hallussamme, ei kukaan enää intoillut soittamaan vielä yhtä kappaletta. Live –soittaminen kyllä kysyy tekijöiltään paljon: jos yksi tekee kyllin suuren virheen, koko laulu täytyy ottaa alusta, ja liialliseen väsymykseen ei saa itseään ajaa, sillä siinä tapauksessa karkeita virheitä tapahtuu entistä helpommin. Siis kukin lähti teilleen hankkimaan tarvitsemaansa lepoa.

Torstai oli toivoa täynnä sikälikin että jäljellä oli enää yksi kappale. Normaalin katastrofin tempoa jouduttiin myös viilaamaan enemmälti; sitä oli soitettu ylitempoon, jollaisella en saanut lauletuksi sanojani luontevaan, musiikkiympäristöön istuvaan rytmiikkaan. Se taas, että itse kukin soittaja joutui sitä myöden opettelemaan lihasmuistiinsa uuden temmon, vei myös aikaa. Tehty työ kuitenkin kannatti, sillä vaikken tämänkään kappaleen äärellä ajatuksen tasolla mitään riemujuhlaa valmistellut, se osoittautui loppupeleissä hyvinkin onnistuneeksi ja levykokonaisuudelle tarpeelliseksi kappaleeksi.
Torstain loppu kului pienien päällesoittojen tahdissa: Jarmo soitti Normaaliin katastrofiin hieman tamburiinia ja myöhemmät lisäsoitot jätettiin osaltaan mietintämyssyyn. Upi soitti lisäkitaraosuutensa Terroristin häihin (slide-tuplaus), Jos mulla menisi todella huonosti –mietiskelyyn (siltaosan sävytys, kokonaisen kolmen äänen harmonia), Vanhene kanssamme (äänimaisemat) ja korskeimpana tuotoksenaan oli Hyvää yötä, nykyaika, jonka lopussa on soolontapainen. Sen loppusilauksen ideasta täytynee ainakin osittainen kunnia antaa Yli-Anttilan Markolle, joka oli manaamassa esiin levylle päätynyttä neljän äänen slide-kitarasävytystä. Josta olen siitä alkaen pitänyt kovin paljon.
Kun kaikkien muiden osuudet olivat tuota myötä valmiit, äänitin yksinäni vielä paljon pyörittelemäni Mikä teoria tämäkin on? –kappaleen, mutta hyvästä yrityksestä huolimatta en saanut siihen kaksista otetta, joten se keksittiin siirtää tehtäväksi seuraavana päivänä.

Joka oli perjantai, kaiken loogisuuden nimissä, ja se toikin tullessaan hyvän oton tuosta yksinsoittokappaleestani. Siitä saattoikin siirtyä Muovailuvahaa –numeroon, jonka tekemisprosessi oli ollut jotenkin takkuinen jo tiistaina. Tai ei muilta osin, mutta se taipui jostain syystä ainoaksi kappaleeksi, jonka leadlauluraitaa en saanut siinä tilanteessa ns. hansikkaaseen. Tein sen parilla otolla pois kuljeksimasta, ja teknisesti sekä nuottipuhtauden vaatimuksin se sujuikin verrattain luontevasti, mutta jälkiviisaana siinä ei juuri hyvä heilunut. Hyvin suoritettu ei välttämättä ole oikein suoritettu. Tällainen pähkäily voi kuulostaa mielitautisen mietinnältä, mutta niin vain oli. Myöhemmin ymmärsin, ettei kappaleesta taida olla levylle asti; jotenkin siitä puuttui se olennainen jokin, joka kaikissa muissa kappaleissa oli. Siksi Pirjo saattoikin soittaa päällesoittojaan; Muovailuvahaan laitettiin lisäkosketinraita, Rakkaus- ja Vanhene kanssamme –esityksiin harmonikkaa, jotka molemmat hän soitti varmuudella vaikka valittelikin olevansa kyseisen soittimen äärellä ns. ruosteessa ja lopulta siirryimme seuraamaan Upin päällesoittoja. Myrsky oli työsaran nimi, ja melkoinen Iisakin kirkko siitä olikin muodostua. Itse en ollut lainkaan varma ideoidemme toimivuudesta, ja pitkän työviikon jälkeen onnistuimme hankkimaan ilmanalaamme hieman riitaisampaakin sävyä. Eipä silti, kun kulttuurit kohtaavat, on vain luontevaa että ne myöskin joskus törmäävät. Loppujen lopuksi ideoista suurin osa käytettiinkin, ja nähty vaiva oli sen arvoista.

Lauantai oli vapaapäivä studiosta, ja sen minä ja Upi käytimme stemmalaulujen kanssa operoimiseen. Minulla oli ollut yhteen jos toiseenkin lauluun liikaakin sävytyslauluideoita, joiden ajattelin suurimmaksi osaksi olevan täysin tarpeettomia, mutta Aake sai minut miettimään asiaa uudestaan.
Silloin kun tämän kyseisen levyn referenssitapauksia tehtiin enemmän ( eli noin 30 vuotta takaperin ), niissä oli kosolti stemmalaulullisia sävyjä, hän vakuutti, ja niin päädyimme kokeilemaan ja muovaamaan jo kerran hylkäämieni ideoiden toimivuutta. Hauskaahan se oli. Laulaminen, etenkin yhteislaulaminen, on hieno laji, ja sunnuntaiaamuksi meillä oli kasseissamme kosolti stemmaideoita.

Sunnuntai ei siis ollut lepopäivä, vaan neljän kappaleen stemmalaulujen taltioinnin työaikaa. Tosin kaksi kappaletta siirsimme uusiotyöstettäväksi maanantaille, sillä äänittäjämme vision mukaisesti emme tehneet tätäkään työtä modernisti, raita kerrallaan, vaan jos vain mahdollista, kaksi tai kolme laulajaa lauloivat kertaottonsa osuutensa talteen. Jokaisen tuli toki yrittää pitää oma stemmansa muistissa, eikä äityä karkailemaan muiden alueille, ja siinä olikin toisinaan itseään suitsiminen. Valmiiksi saimme sekä Jos mulla menisi todella huonosti – sekä Normaali katastrofi –laulujen lisälauluosuudet. Joiden myötä Upi osoittautui mainioksi stemmalaulajaksi, ja Pirjo sekä upeaksi laulajaksi että todelliseksi ongelmanratkaisijaksi. Aina jos miesten ideoimassa harmoniassa oli jokin selittämätön puute, niin että se teorian tasolla soi niissä äänissä joissa ns. pitääkin, mutta jotain kuitenkin jäi puuttumaan tarvittavasta kokonaisuudesta, ratkaisi Pirjo asian hetkessä. Hänellä on käsittämättömän tarkka korva sellaisten asioiden suhteen, ja luonnonmukainen ymmärrys siitä, millaisella linjauksella asia saatetaan paremmaksi ja sitä kautta valmiiksi.

2. VIIKKO

Maanantaina, toisen työviikon ensimmäisenä päivänä äänitimme Kainuu opettaa- ja Terroristin häät –kappaleiden stemmalaulut sekä Ape Anttilan kontrabassot Myrsky- ja Valssi tanssitaidottomille –numeroihin.
Myrskyyn päätyi tavallaan huomaamatonta, mutta hyvin tärkeää jousella soitettua pitkien äänien maalailua, ja Valssissa taas Ape soitti ”niin kuin oikeasti soitetaan”. On riemuisaa seurata vierestä, kuinka joku todella osaa, ja sillä tarkoitan: todella osaa soittaa, mutta ei tee siitä numeroa. Ape on hieman ujon oloinen sankari, ja sellaisissa on aina jotain perin innostavaa.
Samalle päivälle, Apen tehtyä työnsä vähintäänkin suoraselkäisesti, ehdimme vielä laulamaan lisää. Kyseessä olivat Vanhene kanssamme, johon Aakekin lauloi ylänuottia ( kunnes äänensä alkoi rakoilla ja hän siirtyi takaisin äänitystiskin taa ) ja Hyvää yötä, nykyaika, jonka kertosäestemmat lauloimme Upin kanssa ”miehissä”. Kyseisessä kappaleessa varsinkin minä pääsin kokeilemaan alakerrannaislaulantaa, jo siitäkin syystä että Aaken kelpo perustelun mukaan en saa missään tapauksessa pyrkiä omalle leadlaulualueelleni silloin kun stemmoista on kyse.
Hän oli oikeassa.

Tiistaina Ape palasi, soittaen sekä kontra- että sähköbassoa Jos mulla menisi todella huonosti –lauluun ja kontraa kovan onnen Muovailuvahaa –esitykseen. Apen bassolinjaus on kyllä jälkiviisaasti mietittynä kyseisessä kappaleessa todella mainio, kerta kaikkiaan, mutta koska kappale ei itsessään vain jotenkin vedä puoleensa, oli tuo työ vain hyvä yritys pelastaa se, mitä pelastettavissa toivoi olevan.
Pirjolta oli jäänyt edellisen alkuillan sessio väliin, joten hän lisäsi, tuosta vain, yhden laulustemmaraidan Kainuu opettaa –kokonaisuuteen, ja päälle päätteeksi Upi ryhtyi kokeilemaan, miltä huuliharppu kuulostaisi Rakkauden alku- ja lopputeemoissa. Idea tuntui hyvältä, ellei jopa sitä paremmalta, mutta toteutus ontui vielä. Etenkin huuliharpun ja taustan yhteisen vireen kanssa oli kovin paljon toivomisen varaa. Ehkä hieman liikaakin.

Keskiviikkona ryhdyimme korjaamaan sitä asiaa, ja kovin suuria se ei kysynytkään. Teema kuulostaa oikeammalta ja sanalla sanoen paremmalta kuin kitaralla soitettu versio samasta melodiasta. Joskus soitinvalinnan vaihtaminen tekee ihmeitä.
Aaltosen Juhani oli viimeinen päällesoittovierailija; Junnu on jo vanhempi valtiomies, joka on soittanut (ja taitaa soittaa edelleen, kun tarkemmin asiaa mietin) Tasavallan presidentissä. Kaksituntisen vierailunsa aikana Junnu soitti hieman huilua sekä Vanhene kanssamme –säkeistöihin että Jos mulla menisi todella huonosti –saman moisiin.
Myrskyn, jonka eeppisempi versio oli jo muutoinkin soitinnuksellisesti rikkaampi kuin mikään muu levyn kappale, teemojen väritykseksi herra Aaltonen soitti fonia. Se ei ollut aivan helppo tehtävä, sillä kappalehan menee F# -sävellajista, mikä ei ilmeisesti taida olla kyseiselle soittimelle se luontevin sävellajivalinta.
Yhtä kaikki, Jarmolle jäi vielä hyvää aikaa soittaa kokeiluhenkisiä lisäperkussioita sekä Rakkaus- että Terroristin häät –kappaleisiin. Ensin mainitussa kuullaankin soitinarsenaalistaan Egypti-tamburiinia sekä soitinta lempinimeltä Marokon rutto. Nimensä kuulostaa pahalta mutta sointinsa hyvältä.

Torstai, studiosession kymmenes päivä, jäi laulujen yleiskuuntelulle ja huomioiden tekemiselle.
Tilanne oli, torstaisesti, toivoa täynnä sikälikin että kaikki varsinaiset työt tuntuivat tehdyiltä, ja hyvässä yhteisymmärryksessä saatoimme todeta että seuraavaksi Aake voisi aloittaa miksaamistyön. Soiton ja laulun osalta asia olisi niin valmis kuin se vain saattoi sitä olla. Ajattelin että paria suuritöisempää laulua lukuun ottamatta miksaaminen olisi Aaken kaltaiselle ammattimiehelle lastenleikkiä.

Miksaaminen, oletettua isotöisempi urakka

PARI ÄÄNITYKSIÄ SEURANNUTTA VIIKKOA

Oletukseni kyseisten laulujen miksauksellisesta helppoudesta oli siis pelkkä oletus. Se perustui uskoon, ei minkään tasoiseen tietoon tai ymmärrykseen. Siitä syystä onkin kerrassaan surkuhupaisaa että edes hairahduin uskomaan moista.
Itse harjoitusten aikana olimme varsinkin Pirjon kanssa puhuneet äänikaistan kokonaismäärästä satana prosenttina, ja että jos siihen sataan prosenttiin pyrkii mahtumaan laaja rumpuarsenaali, viisitoista soitettua kitararaitaa, basisti, kosketinsoittaja, mahdolliset vierailevat soittajat sekä useimmiten laulaja taustalaulusuorituksien ryydittämänä, jää jokaiselle osatekijälle pari prosenttia tilaa, jolla yrittää pingertää esiin lopullisessa miksaustuloksessa.
Kun asiaa miettii hetkenkin, se on päivänselvä.

Tällä kertaa elementtejä oli määrällisesti kovin vähän, mutta silloin niiden jokaisen osuus – tietenkin – korostuu aivan toiseen mittaan. On aivan uudella tavalla haastavaa yrittää rakentaa jokaisesta soitto- ja lauluraidasta ilmeikäs ja paras mahdollinen, kun niiden suhde on hurjimmillaan 50 + 50.
Kuinka saattaa niin vähäinen ilmaisu juuri oikeaan suhteeseensa, ottaen huomioon dynamiikan erot kappaleen eri vaiheissa, ja millä tapaa käsitellä kyseistä, vähäistäkin, materiaalia?

Aaken työ oli siis vähemmän helppo tehtäväksi, ja niin hän päätyikin ruuvaamaan kappaleita edes ja taa yökausiksi asti. Minäkin, kotona elellessäni ja mainioita tuloksia rauhassa odotellessani ymmärsin yskän, enkä patistanut häntä kiirehtimään lopputuloksen suhteen. Sehän olisi kulloinkin hyvä silloin kun se olisi hyvä, mitään muuta keinoa ei ole. Materiaali ei parane tai tule valmiiksi uskomalla ripeään työsuoritteeseen, vaan maltillista keskittynyttä työtä tekemällä, antaen ajan kulua jos tarve vaatii, aivan niin kuin laulunkirjoittamisessakin.

Itse olennaisin, eli lopullinen työjälki, oli juuri sellaista kuin toivoinkin, ellei vielä piirun verran parempaa. Olin antanut ainoana miksausohjeena Aakelle teesin, jonka mukaan niin soitinsuorituksia kuin lauluraitojakin tuli pyrkiä tuomaan lähemmäs kuulijaa. Ainoa varsinainen virhe olisi siis etäännyttää informaatiota kuuntelijasta, viedä hänet ja musiikki kaikukammioihin, joissa olennaisimmasta ei enää saisi luontevasti selvää. Jonkinlainen läsnäolon tavoitehan oli ollut johtotähtenä jo soitto- ja tallennusvaiheissakin, ja siitä tuli pitää kiinni myös lopputyön tekemisessä.
Aake on kyllä itsensä kovin kriitikko, ja silloinkin kun minä jo olin valmis huutamaan hurraa –huutoja, hän saattoi vielä haluta tehdä joitain pienen pieniä mutta olennaisia muutoksia. Oikeastaan poikkeuksetta hän oli epäilyksineen oikeassa; niiden myötä hyvä miksausjälki muuttui vielä aavistuksen verran näkemyksellisemmäksi.

Referenssikuunteluna herra Otsala piti autostereoitaan, joissa hän kuunteli työmatkoillaan eri versioita miksauksista. Jos laulu toimi niissä oloissa, hän oli melko valmis uskomaan niiden toimivuuteen myös kaiken tasoisissa kotistereoissa ja jopa radio –oloissa. Minua hymyilytti ajatus autokuuntelusta, sillä katson tämän levyn jos minkä olevan vähiten siihen pyrkivää ilmaisua. Sen ei mielestäni edes tarvitse toimia kaupungilla kurvaillessa, eivätkä sen päämäärät ole millään muotoa sellaiset, mutta jos pitkäsoitto lopulta onnistuu olemaan eheä ja kuunneltava myös autoilijan (yleensä perin) keskinkertaisilla laitteilla, niin sehän on pelkästään hyvä asia, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Masterointi
ja sen esityöt

Muutamat päivät ennen masterointia olivat epätietoisuuden aikaa. Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että liiallinen määrä musiikkia on parempi vaihtoehto kuin materiaalin kokoon harsiminen vaillinaisista pinoista.
Takavuosina on joutunut kyllä ymmärtämään senkin, että jos 16 levytetystä kappaleesta pitäisi valita pitkäsoitolle vaikkapa 12, on tilanteessa upeita mahdollisuuksia päästä riitelemään jos kenenkin kanssa. Hyviä mielipiteitä ja vielä parempia perusteluita löytyy suunnilleen yhtä monta kuin niitä omaavia ihmisiäkin. Ja musiikin tekijyys, myös levyn rakenteen koostaminen, kumpikaan ei ole leikin asia, vaikka toisin voisi luulla.
Tällä kertaa oli koolla 12 kappaletta (joista kaksi melkoisen mittavia) ,ja olin jo päättänyt että levy ei saa olla juuri vanhaa vinyylimittaista kokonaisuutta pidempi, joten vähintään kahdesta, todennäköisesti kolmesta kappaleesta piti luopua ja miettiä niiden varalle vaikkapa singlebonusraitajulkaisuja. Tai jotain.
Studio Kuun sessiot olivat siis tuottaneet suorastaan runsaudenpulallisen määrän hyviä tai vielä parempia vedoksia (ainakin itse tekijän ja tekijäryhmän mielestä), ja kappalejärjestys, sekä etenkin se, mitkä laulut levylle laitettaisiin, tuottivat päänvaivaa säryksi asti. Ettei tilanne olisi ollut edes tällä tapaa yksinkertainen, oli parista laulusta olemassa vielä trubaduuriversiot, pelkkää laulua ja kitaraa vailla vähäisintäkään selustatukea, ja niitä piti pyöritellä hieman lavennetumpaa ilmaisua tarjoavien versioiden rinnalla.

Järjestyksiä olen rakennellut hypoteesitasolla jos vaikka minkälaisilla perusteilla. Tekstejä voi tutkia. Mikä on avausrivi? Millä tavalla se on laulettu? Jos se on puhuttu, se ei ole välttämättä hyvä asia. Etenkin ensimmäisen kappaleen ensimmäinen rivi on merkitysarvoltaan suuri. Muistaa täytyy myös viimeisen rivin informaatio, etenkin jos kyseessä on viimeinen kappale – eihän ole se ja sama, millä lauseella levy loppuu! Miten tekstit, niiden mielenmaisemat ja miljööt rakentavat eri järjestysehdotelmissa laajempaa tarinaa? Onko sivulauseissa tai muissa yksityiskohdissa hyviä viitteitä edelliseen, tai johonkin kyllin pian kappalejärjestyksessä vastaantulevaan?
Rytmi on merkityksellinen myös. Millä poljennolla kaikki lähtee liikkeelle; miten kyseinen kappale jatkuu ja millainen sen pulssi on kokonaisuutena? Kertooko se siitä, mitä on luvassa, ettei kuulijaa hämätä epärehellisyydellä levyn luonteesta? Vai olisiko mahdollista hämätä häntä jotenkin hyvällä tavalla? Onko avausraidan mahdollista olla musiikillisena esimerkkinä oma väittämänsä; jotain, jota ei joka toisella levyllä ei olisi?

Kun sen on saanut viimein päätetyksi, voi alkaa edellä ihmetellyin kysymyksin ja perustein viilaamaan jatkoa kuntoon. Miten sävellajit, ja tahtilajit ( - niitä ei sovi myöskään unohtaa - ) keskustelevat? Onko niissä pontta ja liikkuvuutta, vai saavatko ne kokonaisuuden kuulostamaan yksipuiselta? Tuhoaako joku tietty järjestys, yksi tai kaksikin perättäistä ”väärää” kappaletta koko levyjärjestyksen?
Vinyyli, joka oli ollut ajatuksissani koko prosessin ajan, asetti vielä omat lisämääreensä ja tarpeensa. A-puolen täytyy alkaa, mutta myös päättyä jotenkin sujuvalla mallilla. B-puoli: uusi alku ja sille päätös. Eikä mikään siinä välissä ole merkityksetöntä. Jos on pyrkinyt tekemään kappaleet, niiden sovitusosuutensa, taltioinnin ja kaiken muun niin hyvin kuin omalta osaltaan on suinkin kyennyt, ei kappalejärjestystä sovi tuhota.
Jos ei ollut jo aiemminkin kyllin epävarma rakenteen summailemisesta, toi vinyylijärjestyksen miettiminen vielä yhden haasteen lisää.

Erilaiset kappalejärjestyskaaviot, sävellaji-, tunnelma-, rytmiikka- ja muine sisällöllisine huomioineen täyttivät muistikirjani sivuja, ja useille ratkaisuilleni löysin hyvät perusteet, mutta ainakin seitsemästä ensin laatimastani listasta löytyi aina jotain vikaa. Lopulta, kun kuuntelin vedosta kriittisesti, ymmärsin, ettei lista olisi vieläkään valmis.
Outoa kyllä, ettei tavallaan näin ( laajoissa mittakaavoissa vertailtuna ) merkityksetöntä asiaa osaa heittää mielestään. Tuskailee, ja nukkuu koiranunta, jos kovin huonoksi menee.
Kunnes eräänä hetkenä kaikki on päivänselvää. Kun luovuin yhdestä jokaisella listalla roikottamastani kappaleesta, jonka koin olevan levylle melkein elintärkeän ( vaikkei sen rytmiikka ja mielenmaisema tuntunut istuvan luontevasti oikein mihinkään ) ,oli lopputyö hyvinkin helppoa.
Tuntuu oudolta julkaista 9 kappaletta sisältävä levy, mutta niin sen vain täytyi olla.

Masterointiin, Helsingin Pitäjänmäelle, matkasin hieman epäilevin miettein. Mitähän Pirjo tai Aake sanoisivat lopputuloksestani? Samalla ajatusjuoksulla jouduin kyllä myöntämään toiselle minälleni, sille epäilevälle, että jos asia menisi riitelyksi, minun olisi vain pakko pitää pääni. Masteroinnista ja sen salaisuuksista en paljoa ymmärrä – karkeasti ottaen vain sen että lopputulos kuulostaa yleensä hieman hallitummalta ja valmiimmalta kuin ennen sitä – mutta pitkään viilaamaani lopputulosta en vaihtaisi.
Meteliä asiasta ei kuitenkaan noussut, pikemminkin päinvastoin. Kaikki alkoi muutoinkin plusmerkkisissä tunnelmissa, kunnes kolmen kappaleen työstön jälkeen masteroija – Pauli (Saastamoinen) lähti puhumaan puhelimeensa ja noutamaan kupin kahvia. Paulia ei sitten kuulunutkaan takaisin pitkään aikaan, mikä tuntui hieman oudolta, sillä hän on ainakin onnistunut antamaan itsestään kuvan pedanttina ja vetkutteluun taipumattomana työmiehenä.
Syy oli hyvä.
Hän oli kaatunut portaissa ja jalkapöytä oli pahasti turvonnut, ja hetken ehdimme miettiä, olisiko masterointityötä mahdollista saati järkevää jatkaa. Pauli kuitenkin halusi ainakin yrittää, joten buranoita syömään reilulla koura-annoksella, ja minä sekä Aake lähdimme apteekkiin sidetarpeita ostamaan.
Sosiaalinen keskustelunaihe Paulin jalkavamma kyllä oli. Jokainen kahvihuoneeseen tulija kommentoi asiaa ja muisteli jonkun oman haaverinsa takavuosilta. Etenkin entisen Kolmas nainen-kitaristin Löyvän Timon revenneiden nivelsiteiden, ja mitä sitten tapahtuikaan –tarinan vaiheet olivat mieleenpainuvia.
Sidetarpeet kuitenkin toimivat, ihme ja kumma, juuri niin kuin niiden pitikin, ja Pauli onnistui tukiapumme ansiosta linkkaamaan takaisin työhuoneelle.

Kuten tiesinkin, itse työ tuli hyvin tehdyksi: Pauli ja Aake ovat tehneet paljon onnistunutta yhteistyötä, tuntevat sekä teknisen jargonin salat että toistensa työtavat, ja kun Aake pystyi jokaisen pikku yksityiskohdankin kyseessä ollessa tarkasti kertomaan, miten lopputyö piti tehdä, oli oma osuuteni jälleen kerran perin huomaamaton. Niin on käynyt monta kertaa: ammattilaisten työn seuraamisen äärellä jää itselle pelkkä intoilijan rooli. Kunhan kannustaa, toteaa että hyvin näyttää pyyhkivän ja paskaakos minuakaan täällä varsinaisesti tarvitaan kun kaikki tuntuu sujuvan, mutta että enpä viitsi vielä kotiinikaan lähteä kun valmis työ tuntuu olevan käsillä aivan tuota pikaa ja sen kanssa poistuminen olisi ikään kuin työpäivän optimi.

Ainoa miinusmerkkinen asia oli huoli siitä, kuinka Paulin jalka mahtoi tervehtyä, ja myötätunto mökkiviikonlopulle tähdännyttä masteroijaa kohtaan. Ainakaan se kattoantennin asennus ei kyllä sinä viikonloppuna onnistunut, ellei kohdalleen sitten osunut todellista ihmeparantumista. Sen verran vaikean näköistä se kävelemisenkin yritys oli. Niistä pihakivien siirtotöistä nyt puhumattakaan. Elleivät ne sitten olleet hyvin pieniä kiviä, hyvin lyhyillä siirtomatkoilla.