Miltei "Helsinki-Tampere-Jyväskylä-Oulu", Pohjois-pohjanmaan nousukiitokeskityksen tilalla oli vain Joensuu. On ilo että Joensuussakin on nyt todellinen keikkapaikka, Kerubin kuoleennuttua sellaisesta on ollut pula niin esiintyjiä kuin yleisöäkin ajatellen. Joensuun matka oli pitkästä aikaa "peruskeikkailun" hengessä, soittoväki, keikkamyyjä Pössi ja miksaaja Röning taivalsivat sinne Helsingistä pakettiautolla, ja sen mittaisessa matkanteossa ymmärtää jo matkailevansa. Vaikka soittoväen soitto poikennee sisällöissään toisistaan melko paljonkin, oli yhteistä puhuttavaa yllättävän lavealti. Yhteiset musiikkisuosikit, kirkkaimpana yhdistävänä tekijänä Tom Waits, ja maankiertojorinat ylipäätään innostivat jokaista. Kiertueen loppuvaiheessa oli jo rakenteilla erilaisia lyhytelokuvakäsikirjoituksia, ainakin suusanallisen ilmaisun tasolla, kun yhden aloitettua visioinnin toinen jatkoi tarttuen lennosta kiinni ja voimakkaita kokonaisnäkemyksiä syntyi. Jos synopsikset olisi äänitetty, olisi Ylen radiokuunnelmapuoli voinut sentata tarkempaan kirjoitussyyniin pinojen parhaimmat. Tai sitten ehkä ei kuitenkaan.
Itse keikat menivät järjestyksessään niin että Joensuun tunnelma oli hyvä, Jyväskylä himpun parempi, Tampere vielä otollisempi ja Tavastialla joutui hieman ihmettelemäänkin sitä hiljaisuutta jolla yleisö informaatiota kuunteli. Ottaen huomioon sen, millaista Tavastialla noin yleensä ottaen on; verrattain meluisaa, oli iltama sitten mikä hyvänsä.
Jotkut ehtivät kritisoimaan lyhyehköjä settejä - ymmärrettävää, mutta yhtä lailla ymmärrettävää lienee sekin, että kolmen eri ohjelmiston iltana ei yhden antaumus voi millään venyä puolentoista tunnin mittaiseksi. Uusia lauluja toivottiin viljavammin, ja se jos mikä tuntui mieluisalta, mutta mainittu settien lyhykäisyys esti pyynnön toteutusta osittain. Soittaessaan edes muutaman jo levytetyn kappaleen, jää minuuttimäärä uusien esittelyyn melko vähälle. Elämän realiteetteja, jotka väki toivon mukaan ymmärtää. Kuten myös se, että tätä maankiertoa muistan hyvällä. Ymmärtäkää, että Teillä paikoilla olleilla on siihen merkittävä panoksenne. Kiitos. Tavataan taas, joskus, jossain.
26. 10. TAMPERE, Tullikamarin Pakkahuone
Tätä CMX -keikan avauspaikkaa vatvottiin pidempään. Kyseiselle yhtyeelle ei mikä tahansa lämmittelyjoukkio käynyt ja itsekin mietin aikani, onko ohjelmapaikka liian vaativa. Suurehkon viemärin kannattajat kun lienevät lopulta niin syvästi uskossa ettei makuaan välttämättä trubaduurin anti miellytä. Lopulta laskin yhteen: aivan sama, jos niin enimmäkseen olisikin, painun paikalle ja katson mitä vastaan tulee, aplodeja, piittaamattomuutta tai mätiä hedelmiä. Elämä on riskinotto alun alkaenkin.
Suuri kiitos kaikille osapuolille. Yrjänän ja muiden tovereiden kanssa oli mieluisaa jauhaa tyhjänpäiväisyyksiä keikkaa odotellessa ja hieman sen jälkeenkin, tekninen väki oli jos koskaan tekemisiensä tasalla joka hetki ja yleisö otti meikäläisen vastaan perin lämpimästi. Soittaminen ja laulaminen on harvoin tuntunut niin luontevalta; pakottomalta, oman olemisen jatkeelta kerrassaan, kuin Pakkahuoneella. Aivan helkkarin hieno tuntuma, jälkeenpäin mietin että juuri tuo keikka olisi pitänyt taltoida myös nauhalle asti. Aina ei osaa aavistaa moista, ja se puoli jäi toteutumatta. Onneksi paikalla oli Palsan Tomi ja kameransa. Ja mikä tärkeintä, nuo mainitut tuhatkunta muuta.
02. 10. 2007 SAVONLINNA, Happy Time Pub
Savonlinnassa taas. Edellisen kerran olin samaisessa paikassa vuoden alkupuoliskolla. Kukaan ei ole kuningas omalla maallaan, kuuluu sanonta, ja se pitää tietyllä tapaa paikkansa tässä yhteydessä. Ei sillä, vastaanotto oli hyvä, muttei kai sen enempää. Oma antaumukseni oli siitäkin syystä hyvä, muttei kai sen enempää. Omituinen tilanne, tavallaan. Olen mielistynyt soittopaikkaan, siellä on tällaiseen tekemiseen hyvä ilmanala, eikä yleisön vastaanottoa pääse rehellisesti kritisoimaan, henkilökunnasta nyt puhumattakaan, mutta maankierron top 10 -listaan eivät Savonlinnan vierailuni tällä menoa tule yltämään. Ellei vaikkapa kuudes kerta sano ´totta´. Vaikea on ryhtyä valittamaankaan: materiaalini on haastavahkoa, eikä sellaisen kuunteleminen tietenkään yllytä samoihin sekavaksi ajautumisen tiloihin kuin metelöivä rockmessu. Tulisi kuunnella, ehkä keskittyneestikin ja se ei ole aivan vähän pyydetty se. Itä-Savon toimittaja tosin kirjoitti melko mairittelevankin luonnehdinnan illan kulusta, ja ehkäpä hänen kaltaisensa voi arvioda lopputuloksen paremmin. Itselläni on yhteenkuuluvuuden tunteen illoista mahdollisesti liiallisiksi syntyneitä toiveikkuuksia.
Pekka Kuusisto ja Laura Hynninen ottivat yhteyttä likipitäen vuotta ennen kyseisen konsertin järjestämistä, esitelläkseen ideansa ja tiedustellakseen, olisinko mahdollisesti kiinnostunut yhteistyöstä. Pekka on tätä nykyä Tapiola Sinfoniettassa verrattain määräävässä asemassa ja siitä syystä kykenevä laukaisemaan liikkeelle omituisempiakin iltamia. Tämä oli sellainen. Idea oli, että Caplet´n ja EinoJuhani Rautavaaran teoksien lisäksi, jotka toimivat konsertin alku- ja loppunumeroina, säveltäisin ja sanoittaisin puolisen tuntia musiikkia niiden seuraksi. Kokonaisuuteen kuului myös Edgar Allan Poen "Punaisen kuoleman naamio" -novelli, joka määritti osittain omien laulujeni sisältöä; onhan tekstissä luettavissa jos useampaakin allegoriaa.
Varsinainen harjoitteleminen alkoi toden teolla vasta esitysviikolla. Edeltävänä sunnuntaina Pekka kävi vierailulla ja soittelimme lauluni läpi muutamaan otteeseen, mutta sen syvempiä esikokemuksia en saanut ? itse harjoituksissakin kappaleiden luonne muuttui, missä enemmän, missä vähemmän mutta muuttui kuitenkin. Se oli riemullista havainnoitavaa, sillä olen ollut siinä harhauskossa että klassisten konserttien ilme on aina pitävä, yhdenmukainen ja sitä myötä myös hieman jäykkä. Ainakaan Pekka ei edusta sitä koulukuntaa. Harjoituksien varaan jäi, totta kai, liikaa liikkuvia osia, joiden kanssa pelaillessa olisi onnistuminen voinut olla vähintäänkin kyseenalaistettavissa. Esiintymisiin liittyy aina tietty riskimomentti, ja tällä kertaa se oli mieltä vaivaavampi kuin ´perinteisemmissä´ iltamissa.
Pelko hälveni lopulta. Esitykset, niin myyntikonsertti kuin kaksi ns. koululaiskonserttiakin sujuivat juuri niin hyvin kuin ne vain saattoivat. Joitain pieniä nyansseiksi laskettavia virheitä toki sattui itse kullekin, mutta tyytyväisiksi jäivät ainakin itse esittäjät ja järjestävä taho. Erityisen kiitollinen olin siitä että klassisia soittajia lauluni kiinnostivat ja ensimmäisen esityksen jälkeen jokainen kävi oikein kädestä pitäen kiittämässä niistä. Siinä sai hetkisen pasteerata paikallaan kun monikymmenpäinen osaajisto tuli jonona ohi, jokainen jotain kommentoiden. Joskus kauan sitten, kun Pekka pyysi mukaan kyseiseen projektiin, ajattelin että se kannattaa jo siksikin että luvassa saattaisi olla poikkeuksellinen kokemus ja että tuskinpa minua enää toistamiseen pyydetään samanlaiseen kokonaisuuteen, ainakaan niin määräävään rooliin. Jos ennustukseni pitää paikkansa ja kyseinen iltama oli ainoa klassisen musiikin yhteensulautuma tekemisen historiassani, niin olen silti enemmän kuin tyytyväinen.
11. 08. II, Ii-tunes -pikkufestivaali
Iistä saapui ystävällismielinen järjestäjä minua Oulun asemalta noutamaan, ja sama "lieneekö kaikki nyt parhain päin ja kunnossa" -asenne jatkui itse festivaalialueella. Soittajuus on toisinaan juuri tätä: väki on halukasta pitämään soittajan tyytyväisenä, ja keskimääräinen asenne on muutenkin vastaanottavainen. Takahuoneessa oli järjestettynä - taas kerran - aivan liikaa kaikkea, mutta oudoin kruunu tarjoilussa oli Sorbus -pullo. Minä olin jo ehtinyt luulemaan, ettei tuota nuoruudessani maistelemaani halpaa mutta etovaa kitkeryyttä enää edes valmistettaisi. Sorbus toi todellakin muistoja mieleen ja hykerrytti jotenkin, mutta jätin silti pullon järjestävän tahon jatkojuomiksi. Ehkäpä aamuyöllä kukaan ei enää käsittänyt, miten kammottavasta kokemuksesta on kysymys? Keikasta ei voi kirjoittaa kovin paljoa, sillä vaikka kaikki toimi kuten pitikin, ei Iin iltama ollut paras mahdolliseni - esimerkiksi Oulussa kahta viikkoa aiemmin olin kyllä oman sisustuntumani perusteella onnistunut jotenkin rikkaampaan soittoon ja lauluun. Läsnäolemisessa ja tilanteeseen uppoutumisessa ei ollut kai suurempaa ongelmaa, eikä yleisössä, mutta Iin kirjaisin iltamien numeraalisessa maailmassa sinne "hyvän" seutumiin - kiitettävään jäi vielä matkaa taivallettavaksi. Tai sitten Matti Johannes Koivun laulujen soittamisen into oli liian kirkkaana takaraivossa ja odotin itseltäni liikaa Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla ollessani. Kuinka lienee?
08. 08. KEKEKLUBI; Helsinki, Nosturi
Tämä oli siis se "Jarkko Martikainen sings Matti Johannes Koivu featuring Matti Johannes Koivu" -sessio, joka taipui kielellisestikin innostavaan muotoon. Kaikessa epämuodikkuudessaan. Iltama alkoi miten alkoi - Bloodpit meni hajoamaan himpun liian varhain itseäni ajatellen, sillä heidän "plays Popeda" -osuuttaan jouduin paikkaamaan minä, eikä todellakaan ollut kylliksi aikaa valmistautua puolen tunnin lainakappalesettiin. Järkeilin, että soittaessani nipun englanninkielistä laulaja-lauluntekijämateriaalia oma osuuteni erottuisi hyvällä tapaa Matin laulujen esittämisosuudesta, mutta hieman hapuilevaksi oma tekemiseni aina välillä karkasi. Niille, jotka olivat paikalla, tahdon osoittaa kiitokseni - he suhtautuivat osuuteen kuitenkin kannustavasti, vaikkei jokainen laulu ehkä niin toiminutkaan. Niille, joita kiinnosti se, mitä lauloin, on lista seuraava: Handle with care (Traveling Wilburys) This old road (Kris Kristofferson) Where is my love (Cat Power a/k/a Chan Marshall) I don´t wanna get over you (Stephen Merritt, esitt. Magnetic fields) Victoria (Shane MacGowan) Kamera (Jeff Tweedy, esitt. Wilco) Not dark yet (Bob Dylan) Piti soittamani vielä "Oh Mary", mutta se jäi pois, koska aloin epäillä, muistuuko sen rakenne tai melodia kyllin tarkoin mieleeni. Mutta suru syrjään, sillä Matti Johanneksen laulujen soittaminen oli riemullista ja itseuskoistakin toimintaa. Matin mukana tuli puolivahingossa luottokitaristinsa Antti, ja hienoa että tuli, sillä hänessä vasta onkin verraton soittomies ja mies muutenkin. Anttiin kelpasi tukeutua niinäkin pieninä hetkinä joina oma tekemisen varmuus oli hetkisen kadoksissa. Ja lopulta myös Johanneksen sisko Suvi, joka ansiokkaasti laulaa taustat kahdella levyllään, ilmoitti halukkuutensa saapua myös Nosturin lavalle, summasi esiintyvän joukkion neljähenkiseksi. Osa lauluista karkasi puolivarkain pelimanniuden puolelle, mutta ainakin minua se yksinomaan innosti. Yleisössäkin oli - mikä ilolla merkille laitettakoon - melko useita Matin laulut tarkkaan kotikuuntelussa opetelleita, ja niinpä loppusummaus jäi vahvasti plussalle. Näiden laulujen treenaaminen oli antoisaa ja hauskaa, mutta esiintyminen oli vielä rattoisampaa.
28. 07. 2007, OULU, Qstock
Oulussa asiat toimivat itseni osalta hyvin. Lepo oli ollut koiranunta, liian katkonaista ja vähäistä, mutta sillä tuntui kuitenkin selviävän, ja minut noudettiin festivaalialueelle juuri oikein sovittuun aikaan. Vanha toveri, Yli-Hukan V-M, oli kyseisen Rantalavan vastaavana, joten epäselvyyksiä ei muodostunut ja hyvä ilmapiiri oli taattu. Itse keikkakaan ei aiheuttanut niin pahaa kramppitilaa kuin joskus aiemmin, kun kyseisellä viikolla oli ollut jo pari onnistunutta keikkaa: yksi hyvä, toinen oikeinkin hyvä. Lavasointi oli taas kerrasta selvä; laaja-alainen ja balanssissa. Ja yleisöäkin oli tullut paikalle puolille päivin omituisen paljon.
Vain sää rankaisi. Ensimmäinen puolisen tuntia oli aurinkoista, joskin painostavaa, mutta toinen puolikas meni aika perkeleellisen sateen ja myräkän merkeissä. Piti oikein ihmetellä, kuinka hyvin kansa jaksoi pysyä asemissaan, vaikka muutamat näkyivät kastuvan läpeensä uitetuiksi rotiksi, kun ei ollut sattunut sadesuojaa mukaan festivaalille lähtiessä. Tunnelma oli itselleni luonteva, ja Oulun vierailu oli lopulta sellainen, että se(kin) merkitsee elettynä tuntina hyvää syytä siitä, miksi keikkailu on mielekästä.
Minun lopetettuani sää sen kuin yltyi mekkaloimaan, mutta ymmärtääkseni ilta-aika jo antoi hieman armoa festivaalikävijöille. Siis: osittain paska sää, mutta plusmerkkinen reissu, hyvä että tuli tehdyksi.
Tämä 800 hengen festivaali oli loppuunmyyty. Loppuunmyyty siitäkin syystä, että "Naamat" järjestetään suurehkon maalaistalomiljöön pihapiirissä, eikä sinne olisi montaa sielua enempää mahtunutkaan. Koskaan aiemmin ei ole tehnyt mieli muuttaa asumaan keikkapaikalle, mutta Naamat -miljöö on hyvin varteenotettavasti sellainen. Kaikki entiset tallirakennukset ja niiden liitännäiset oli uudelleensisustettu ja remontoitu kummasti silmää viehättäväksi, ja miljöö oli kaikkineen sellainen että uskoisi sen talvisaikaankin olevan varsin viehko paikka, toisin kuin monet muut kesällä parhaat kasvonsa näyttävät, mutta lumen tai loskasyksyn tullen aivan mieltä madaltaviksi muuttuvat paikat.
Itse keikka veti vertoja Hämeenlinnan viime visiitille; yleisö oli todellakin paikalla kuullakseen soitantoa, ja yhteislauluksi taipui moni numero myös Muuramessa. Hyvä henki, jota on vaikea sen kiteytyneemmin täsmentää, oli läsnä, ainakin artisti koki sen niin. Jos koskaan, niin tälle festivaalille olisi jäänyt mieluusti vieraaksikin - lauantaina olisi pääesiintymispaikalla ollut The Others, ja muitakin mielenkiintoisia esiintyjiä oli tilattuna - mutta ei auttanut, tuli hieman kiirekin hypätä Naamat -kyyditsijän matkaan kohti Jyväskylää ja yöllistä bussimatkaa Ouluun päin - Qstock-esiintymisajan aikaisuus ei sallinut joutenoloa.
25. 07. 2007, TURKU, Down by the laituri
Telttailtaman avaus oli siis osunut allekirjoittaneelle. Lavasointi oli erinomainen - henkilökunta on ollut sitä aiemminkin, yhtyeen kanssa ko. paikassa soittaessamme - joten toivoa sopii että ulostullutkin informaatio toimi. Huvittava nyanssi oli artisti/yhtyejuomien hylly: kaikki päällekkäiset tasot olivat täyteen tungetut olutta ja siideriä, arviolta kolmisenkymmentä pulloa per hylly. Yksi erä Boycottille, yksi Sir Elwoodin hiljaisille väreille (heitähän taisi olla siis kuusi vai jopa seitsemän soittajaa ja tekniikan henkilökunta siihen päälle), yksi Apulannan miehille ja yksi minulle. Jäi vajaat kolmekymmentä pullollista juomatta tältä artistilta. Huonoja puolia hakemalla hakiessa löytyy yksi, ja se oli soittoajan kesto. Olin elänyt siinä harhauskossa, että settini pituus olisi tunnin luokkaa, mutta se olikin typistetyt 45 minuuttia, eikä minun lauluillani (joista oudon monet ovat ainakin sen viiden minuutin kestoisia) kovin laveata kappalekimaraa siinä minimiajassa rakennella. Ei hassumpaa kuitenkaan, Turusta oli hyvä jatkaa visiittien viikkoa Naamat- ja Qstock -festivaaleille.
Tällaisten kokemusten takia keikkailu todella kannattaa, henkisessäkin mielessä. Paikka - "Rantakasino" - oli hieman erikoisen oloinen minulle soittaa, mutta yleisö oli niin innostavaa, että kaikki muu muuttui vähemmän merkitykselliseksi. Äänentoistokin tuntui olevan tällä kerralla hansikkaassa aivan poikkeuksellisen kirkkaana, ja sellaisesta ei ole ainakaan haittaa soitto- ja laulumiehelle.
Outoa kansaa oli siis kerääntynyt paikalle - obskuriteettinumerot tuntuivat kelpaavan, ja levytettyjen laulujen suhteen ulkoaopiskelun kotiläksyt oli tehty vaarallisen hyvin. Samana päivänä eräs tuttu oli mennyt naimisiin "Valssi tanssitaidottomille" -laulua häävalssina paremman puoliskonsa kanssa (ainakin jollain muotoa) tanssien, joten yleistunnelma näistä musiikkitekemisistä oli kyllä melko verraton. Nyt tietysti muutamat kotipäätteiden ääressä olijat miettivät, että ei se heidän mielestään niin kummoista ollut, mutta sellainenkaan ei nyt tunnu missään. Tämä iltama palkitsi.
20. 07. 2007, pe, JUVA, Puustock
Haastattelija kysyi, eikö ole arvolleni sopimatonta, että esiinnyn kahdessa puolen tunnin jaksossa ja vieläpä niinkin piskuisella lavalla. Vastaus kuului taustalta; siellä musisoi trubaduurina Tumppi Varonen, samoin ehdoin, ja hän sentään on tehnyt tätä työtä sen kolmisenkymmentä vuotta. Pirullinen kesäyön kylmyys sen sijaan häiritsi hieman - oli vaikea saada soitetuksi juuri niin täsmällisesti kuin parhaimmillaan kykenee, kun sormet ovat kohmettua aivan kalikkatasolle. Onneksi Puustockia ei järjestetä tammikuussa. Luulin myös hetken jonkun varastaneen kitarani, mutta kyse oli vain siitä että järjestysmiehet olivat peitelleet ne perin huolellisesti näkösuojiin. Kiitos siitä, kauniisti ajateltu.
Juonut kansa ( etenkin se pariskunta, joka yritti harrastaa jotain fellaation sukuista hotellin käytävällä, melko epätoivoisen oloisin tuloksin - vähemmän pohjia ensi kerralle? ) otti minut vastaan hyvin. Tietenkin pienehkö äänentoisto on vaarassa jäädä päälavan rumpu-, kitara- jne. soundcheckien alle, mutta siitä nimen omaan on kyse. Joko pienieleisen informaation saa otetuksi vastaan, jos olot sen sallivat, ja jos eivät, niin sille ei oikeastaan voi paljoakaan - akustista soittoa ei kannattane ajaa ulos aivan päälavan täysrynnäkkövolyymitasoilla. Olennaisin taisi kuitenkin välittyä puolin ja toisin.
13. 07. 2007 JOENSUU; Ilosaari, Sulo -tilaisuus
Koko perjantai kolmastoista oli oikeastaan yksinomaan otsikolla "aikaa tapettavaksi". Pari haastattelua oli päiväsajalle sovittuina, mutta lähinnä artisti kulutti tunteja vailla mitään päämäärää tai tarkoitusta. Ei typerämpää loppujen lopuksi, sillä siinä tuli sattumalta tutustuttua pariinkin uuteen ihmiseen, joiden kanssa aika vierähteli rattoisasti, vaikka säät eivät juuri suosineetkaan ja illan esiintyminen ei luonnollisestikaan jättänyt täysin rauhaan.
Mieli keveni lopulta, sillä vaikka a) soittoaikaani typistettiin viitisen minuuttia aikataulun petettyä ja b) Ismon ja Tehon duon jälkeen on toki kosolti haastetta kiivetä lavalle, niin vastaanotosta en nytkään päässyt valittamaan. Toki näissä tilaisuuksissa olennaisin on etäällä sekä fyysisesti ajateltuna että henkisessäkin mielessä - on vaikea olla varma siitä, mikä yleistunnelma mahtaa vallita, kun kansa on niin kaukana - mutta selvisin kuitenkin.
Yöajalla jauhoimme roskaa sen toisen kolmikirjainyhtyeen nokkamiehen kanssa, ja joimme, kuitenkin muistaen kohtuullisuuden rajat. Näin toimivat vanhettuvat musiikkiammattilaiset, eivätkö?
12. 07. 2007, JOENSUU, Teatteriravintola
Tällainen pienimuotoisempi keikka tuli tarjolle olennaisesti Sulo -osuutta myöhemmin, mutta koska järjestävillä tahoilla ei ollut mitään kahta peräkkäistä Joensuun-esiintymistä vastaan, ei ollut minullakaan. Soundcheck viivästyi hieman; viimeisinä esiintyneen Samettivallankumous -yhtyeen bassovahvistin oli combon pehmeästi muotoillusta nimestä huolimatta alkanut savuamaan, joten me muut jouduimme odottamaan vuorojamme. Maankierron huvittava piirre on juuri tässä: kiirehtiä paikalle, jotta pääsisi odottamaan, tapahtuisikohan seuraavan tunnin tai kahden aikana jotain.
Iltaman avasi - melko pahaa pilaa pistäen - Kaisa Vala, joka soittaa pianoa ja laulaa huikeasti. Viiden biisin ep:nsäkin on nyt plakkarissa ja sitä kelpaa kuunnella. Suomen Kate Bushia tai vastaavaahan levy-yhtiöt ovat olleet vailla jo vuosia, ja Kaisa on kyllä selkeästi lähimpänä maalia, vaikka minulle täysin tuore nimi olikin. Sian piti siis petrata juoksuaan, ja Joensuun yleisö otti kyllä vastaan vähintäänkin innostuneesti. Soundcheckiin nähden eivät asetukset kai täysin täsmänneet, sillä ensimmäisen laulun aikana tuli jos minkäkin laista monitori- ja pa -ongelmaa, mutta "alku kangerrella saa, jos loppu kaunis on", ja niin se olikin. Joku tiedusteli - taas kerran - mikä on setin ytimekkäin lainakappale, ja se oli jälleen kerran "Find the cost of freedom"; Crosby, Stills, Nash & Young -tuotantoa. Omat neljä riviäni toimivat "Vapaudella on hintansa" -otsikon alla.
Teatteriravintolassa ei ollut ainoastaan mukava meininki meneillään, vaan myös pitkä lista vanhoja tuttavia, ja parin uudemmankin kanssa tuli vaihdettua joitain lausekkeita. Erityiskiitos heille - on hyvä huomata, että perin hyvät ihmiset tuntuvat säilyvän hyvinä, ahtaista ajoista tai muista mullistuksista huolimatta.
06. 07. pe, Rockrunopiknik, Forssa
Kyseessä oli jo muutamaan kertaan järjestetty "Runopiknik", jonka otsikkoon oli nyt liitetty myös rock. Koskapa istumapaikat loppuivat kesken, oli tilaisuus tavallaan loppuunmyyty, näin järjestäjät ynnäilivät yhteen. Kuten runoilijailtamissa tai vaikkapa Akateemisen kirjakaupan julkisissa kirjailijavierailuissa, oli Forssankin piknikin malli se, että pääosa illan kulusta vietettiin tekijähaastatteluiden merkeissä. Kovin usein en tule lupautuneeksi tällaisiin; itse tekeminen on niin paljon tärkeämpää kuin tekemisistään puhuminen, ettei se määrättömyyksiin asti jaksa innostaa, eikä kantaa sen koommin. Tekemisen prosesseja ei sitä paitsi - kaikeksi onneksi - pysty varsinaisesti jäsentelemäänkään, joten uuden löytäminen on parhaimmillaan melkein hyvässä mielessä selittämätön kokemus, kun taas siitä puhuminen tuppaa aina jäämään pintaraapaisuiksi ja ympäripyöreäksi.
Jutustelu ei kuitenkaan ollut mitenkään vastentahtoista, haastattelija -Piia oli pohjustanut kysymysvuonsa perusteellisen oloisesti ja sitä myötä ei vastaileminen ollut vaikeaa. Vajaan tunnin ääneenmietiskelyn jälkeen tulin soittaneeksi vielä kolme, neljä lauluakin - ikään kuin demonstraatioksi siitä, mistä edellä puhutussa oli kyse - mutten ryhtynyt encoreihin saati kappaletoiveita toteuttamaan. Te, jotka olitte jompaa kumpaa tai molempia vaille: ei pahalla, mutta tämän vierailun tilausajatuskaan ei ollut varsinainen soittokeikka. Niitä on luvassa vajaan viikon päästä, Joensuun kauniissa kaupungissa. Joskin Forssan Kehräämöaluekin hämää ajattelemaan, että Forssa ei ole aivan Forssasta, Juho Juntusta lainaten. Ei se sitä olekaan, hyvät forssalaiset.
09. 06. 2007 VALTAROCK, Harjavalta
Liikennöintiyhteydet olivat sellaiset, että menomatka ajoittui naurettavan varhaiseen aamuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut ajaa paikalle autolla, joten se ei (lähemmäs 30 asteen auringonporotuksenkaan takia) ollut vaihtoehto. Festivaalialue oli saapuessani oikeastaan täysin tyhjillään; vain muutama järjestävän tahon sankari nousi hitaasti ylös, etenkin ne, joita vaivasi jonkiasteinen krapula. Tuli siis kulutetuksi viitisen tuntia odotusaikaa lähinnä kitaraa soitellen. Järjestäjien ja muutamien muuten vain mukana pyörivien tyyppien kanssa jauhoin jotain aamujargonia, mutta valtaosa ajasta kului joen rannalla soitellen ja laulellen. Joku vanhempi pariskunta oli siinä äärellä - heitä tilanne innosti, ja aina kun pidin tupakka- tai muuta taukoa, he kyselivät huolestuneen oloisina, en kai vielä aikonut lopettaa. Sain siis pari kuulijaa puolivahingossa, vaikkei kyse ollut edes soundcheckistä. Itse keikka oli tunnelmaltaan hyvä. Joku melko karskin näköinen, ilmeisesti palotapaturmassa jossain vaiheessa marinoitunut mies kyseli, saako hän ryypätä tai ylipäätään olla paikalla. Annoin luvan, ja hän olikin ikään kuin "vaikein" kuulijatapaukseni tällä kertaa, vaikkei edes ollut monimutkainen - sympaattinen pikemminkin. Lähtö olikin kiireisempi - ainoa paluujuna starttasi tasan puoli tuntia keikan lopettamisesta, mutta järjestäjä heitti sekä minut että Tampereelle matkaa tekevän Brightboy -yhtyeen nuoren musikantin asemalle. Brightboy -kaveri osoittautui yhtyeensä otsikon mukaisesti ja matkamme sujui jouhevasti rock´n´roll -hengessä vissyvettä juoden. Kiitokset kaikille paikalla olleille (-siis Harjavallassa-), jälleen kerran. Palaamisiin!
01. 06. 2007 TAMPERE, Pyhäjärvi (risteily)
Yhtyeen puitteissa olemme soittaneet haalaripukuisille opiskelijoille useampaankin otteeseen isommissakin paateissa, mutta Pyhäjärvellä oli kyse paljon pienemmästä kulkuvälineestä ja vähemmälti sekaisin olleesta yleisöstä. Valkeni aivan viime metreillä, että minähän jouduin koekaniiniksi koko toimintamallin avaamiseen - seuraavana perjantaina paikalla onkin sitten Nurmion Hannu, ts. tuomari. Se, että en päässyt valmiin kulttuurin ääreen soittamaan, ei kuitenkaan haitannut. Väkeä oli ainakin tarvittavaksi määrin, jotta kelpo iltama saattoi muodostua, ja ilma sekä laivan henkilökunta (järjestävästä tahosta puhumattakaan) kohtelivat hienosti. Sekä toisiaan että minua. Tunnelma oli kai vielä aavistuksen puheliaampi kuin ( yleensäkin paljopulinaisilla ) trubaduuri-iltamillani on yleensä ollut. Taisi johtua yhdestä perin paljon asiaa omanneesta nuorehkosta herrahenkilöstä, joka olisi keskustellut ummet lammet jokaisesta aiheesta, mutta minun piti soittaakin, joten ehkä aivan kaikkea hän ei itsestään julki saanut. Selvennykseksi se, että kyseisen herran kanssa otimme (näinä päivinä, kamerakännyköiden syystä tai ansiosta, niin yleisen) "kaverikuvan", eli hampaan koloon ei jäänyt ainakaan lokaa puolin tai toisin. Helkkarin hienoa on kyllä risteillä Tampereen seutua ja soittaakin hieman. Järjestäjä jopa uumoili, voisiko syksyn myötä miettiä revanssikäyntiä. Mikä jottei, kun vain saadaan aikataulut sopimaan yksiin.
25. 5. 2007 pe, VANTAA, Länkkäri
Vantaan paikassa oli kyse aivan perinteisestä, tyyliltään mitä tavallisimmasta kansankapakasta. Keikka taas oli poikkeuksellinen jo siitäkin syystä että nyt aloitusaika oli se rockympyröissä perinteisemmäksi muodostunut, puoli yhden yöajan startti. Viime aikoinahan olen tottunut musisoimaan viimeistään kello kymmenestä alkaen, ja vaikka soittaisi pidemmänkin kappalekimaran, on ohjelmisto ohi puolenyön tietämillä. Vantaa kuitenkin näytti kasvojensa paremman puolikkaan, sillä suurin osa paikallaolijoista oli tullut kuuntelemaan musiikkia, ei ensisijaisesti juomaan päätään täyteen levyautomaatin säestyksellä. Yleisöstä olivat taasen muutamat kasvot niin useilta soolokeikoiltani tuttuja, että joutuu hieman ihmettelemään, mikä heidät tuo paikalle jopa viidelletoista keikalle alle vuoden aikahaarukalla, kun setit kuitenkin koostuvat päämääräsääntöisesti samoista kappaleista. Toki pyrin mahdollisuuksien mukaan laventamaan kappalejaosta, ja niin päin pois, mutta Terroristin häiden luentoja he ovat kyllä saaneet kuullakseen maksimimäärin, monista muista lauluista edes puhumatta. Ei silti, on ilo että informaatio kiinnostaa, ja olin kylläkin jo aiemmin kirjannut settiin pari laulua, joita en ole joko juuri tai ollenkaan aiemmin julkisesti soitellut.
Jotain huuteluhommaa toki kansankapakkaympäristöön mahtuu aina, etenkin kun oli kyse vielä perjantaiyöstä, mutta iltama oli kyllä hengeltään hyvä. Matkalla kyseiseen soittopaikkaan näin kyllä sen muutamankin oman elämänsä sankarin tai sankarittaren, jotka olivat jollain ihmeen kaupalla saaneet ostetuiksi lisää alkoholijuomia, vaikka kunto ei oikein tuntunut antavan myöden edes kuljettaa niitä kotiin nautiskeltaviksi. Ja hieman aiemmin oli parille tullut melko tuntuvasti köniinkin, naamat olivat sen verran marinoiduissa kuoseissa. Mutta näitä todellisia suurkuluttajia ei Länkkärissä ollut, ja niin ollen suurimmilta sanaharkoilta pääsi välttymään.
Loppulausekkeena se, että vaikka etukäteen aavistelin hieman pahaakin ( sitä ehdimme aprikoimaan keikkamyyjänkin kanssa ), niin mihinkään sellaiseen ei ollut syytä. Kulttuurikapakoissa on mieluisa soittaa, hiirenhiljaiselle kuulijakunnalle, mutta käy se näinkin eikä se ole lainkaan hullumpaa.
_______________________________
26. 5. la, KUOPIO, Kuopion satama
Alun perin tilaisuuden piti järjestymän Kuopion torilla, mutta jossain vaiheessa ilmoitettiin, että juhlatilaisuus onkin satama-alueella. Aivan miten vain, molemmat käyvät. Aivan liian vähäisen yöunen jälkeen piti lähteä matkaan. Kuopio on melko kaukana, ainakin Hämeestä päin arvioituna. Olin paikalla hyvissä ajoin, ja niinpä tulin seuranneeksi hieman ensimmäistä kolmea esiintynyttä yhtyettä ( näkemättä jäivät iltaman kaksi viimeistä ohjelmanumeroa, Deathchain ja Korento, joskin Kuolemanketjun metallimessua ehdin kuulemaan hetkisen, ja siinähän oli maksimimeteli meneillään ). Kolmen ensimmäisen nuorisojaostojen soitto oli tarkkaan segmentoitua; asennerockia, tapahtumarockia ja taitometallia. Jos yhtyeistä pitäisi jotain ääneen miettiä, niin ainakin ulkoiset tekijät oli mietitty tarkasti ja yhtyeet soittivat melko vakuuttavin vedoin, etenkin metallipäät nuorukaiset. Mikään varsinainen valtionsalaisuushan ei kyllä ole se tekijä, että kiitometallin pieksijät, nuoretkin, ovat soittoharjoittelussaan oudon kuuliaista ja kunnianhimoista väkeä. Se, onko tekemisen sisältö persoonallista, ei toki toteudu kovin usein, mutta hyvä mieli aloitusyhtyeistä jäi. Lievästi liikuttava.
Ulkoilmasoitteleminen ihmisille, joilla on joko paikalla joku oma soittojoukkionsa jota kannattaa, tai etenkin puolivahingossa paikalle osuneille, on aina haasteellista, saati kun setti piti typistää karkeaan kolmeen varttiin, mutta taisin jollain tapaa onnistua. Vaikka käännytetyille saarnaaminen onkin palkitsevaa, ei se välttämättä tarjoa niin suurta onnistumisen mahdollisuutta kuin se, että hankkii uuden kuulijan itselleen pelkän keikan soittamalla. Olin käsittävinäni, että näin tapahtui ainakin muutamalle Kuopion satamassa kello kuuden ja seitsemän välillä. Jos nyt ihmisten sanaan on uskomista. Toivon toki, että on.
Vanhojakin pääsi muistelemaan. Yksi keikoillani usein käynyt kuulija oli nähnyt oikein erillistä vaivaa, teettämällä minulle omalla kuvallani varustetun, tyylitellyn varjokuvapaidan. Suurkiitos siitä, vaikken todennäköisesti kehtaakaan esiintyä julkisesti oma naamakuva paidanrintamuksessa. Myös lauluteksteistäni ja esitystapojen sivujuonteista graduaan valmistelevan kuulijan kanssa ehdin vaihtaa muutaman, ehkä oleellisen, sanasen. Ja tapaamaan pikaisesti paria vanhaa toveriakin, vaikka aikataulussa ei keikan jälkeen liiemmälti ylimääräistä ollut. Tämän jälkeen järjestävä taho oli avuliasta ja tarjosi kyydin asemalle, josta liian pitkä paluumatkustelu saattoi taas alkaa. Kuopiossa olen pistäytynyt vuoden aikajanalla jo kolmasti, ja tämäkin matka oli tekemisen väärtti. Siis: rakkaat savolaiset, nukkukaa hyvin.
17. 03. 2007, HELSINKI, Tavastia
Tämä illallinen oli allekirjoittaneelle otollisin mahdollinen. Tavastia oli jotakuinkin loppuunmyyty, ja kansa suhtautui vastaanottavaisesti minunkin soittelemisiini. Kolmen vartin miniohjelmisto oli ilmeisesti vielä oikean mittainen, ja äityipä muutama laulu jonkinlaiseksi hiljaiseksi yhteishymistelyksikin. Yleisön sekaan ei tullut lähdettyä samoilemaan, kuten Imatralla, mutta yhtä kaikki ilmanala oli intiiminsorttinen. Tavastialla on ollut takavuosinakin mieluisa soittaa, hyvin monet kerrat, ja tämä oli mainio jatke kaikille noille keikoille. Jos johonkin oli hyvä päättää syksyn 2006 ja kevään 2007 maankierteleminen "Rakkaus" -albumin materiaalin livesoittelemisessa, niin Tavastialle.
16. 03. 2007 IMATRA, Woodoo
Pitkästä aikaa hyppäsin keikkabussiin. Maj Karma oli siis ansaitusti pääesiintyjänä, ja oma roolini oli lämmittää iltamaa. Ymmärtääkseni Kuritun Kimmo ja pääpaholainen Ylppö olivat masinoineet idean, ja kun sitä tarjottiin, otin idean vastaan mielenkiinnolla. Tietenkin epäilytti, heittelisivätkö ankarimmat Karmapoliisit minua mädillä perunoilla, koska informaatio ei toki ole meteliin päinkään, mutta juuri siksi keikka-ajatus myös viehätti. Päättelin, ettei missään olosuhteissa tulisi sentään turpaan, joten positiiviset ennakkoasetelmat selättivät mahdolliset miinukset. Karman bussissa on oudon lenseä meininki; alkoholinkäyttö on onnettoman vähäistä, ja useimmat keskittyvät erilaisten teknisten vempaimien kanssa pelaamiseen - läppäreitä ja lähdevettä on useammassakin räpylässä, ja Ylppö oli innostunut jostain modernista pikkukamera/videotallennuslaitteestaan, jolla uhosi vielä tekevänsä yhtyeelleen jonkin sortin musiikkivideon. Ainut urhea oli herra Savolainen, joskin hänkin joi vain ykköskaljaa. Ehdotin hänelle teemalaulua nestenautinnan soundtrackiksi, jonka kertosäe kuuluisi: "Jätä pelko taaksesi tänään - ykkönen!" Bussimatkailu, jossa liikkeelle lähdetään puolilta päivin, iltapäivällä saavutaan kaupunkiin ja odotellaan roudauksen valmistelua ja tehdään soundcheck, jonka perään ehkä syödään ja odotellaan muutama tunti itse soittamista, on ja tulee aina olemaan sekä puuduttavaa että jokseenkin lamauttavaa. Äö laskee aina ja iankaikkisesti sellaista elämää eläessä, eikä keikkareissuilla voi käydä mitenkään muuten. Tiesinhän minä sen jo aiemmilta useilta vuosilta, mutta jotenkin kokemus taas yllätti. Onneksi sen kompensoi, jos niin on käydäkseen, onnistunut keikka. Woodoon väki löi allekirjoittaneen ällikällä, sillä aika saakelin usealle ei tuottanut minkäänlaisia tuskia kuunnella kolmea varttia trubaduuria. Imatrakaan kun ei ole mikään varsinainen rock city, niin sitä miettiessä onnistuminen oli sitäkin makeampi. Eipä silti, olin kyseisiä keikkoja varten valmistellut oman versioni Karma -kappaleesta "Rukous", ja se taisi toimia ainakin muutamille ikään kuin kädenojennuksena. Varsinainen juhlakalu, eli Maj Karma - nelikko ryski onnistuneesti oman ohjelmansa, ja sekä minulle että heille jäi hihaan hyviä asioita Imatran vierailusta.
14. 03. 2007 PORVOO, Bar Mary
Porvoo näyttäytyy silloin tällöin jonkinlaisena Onnelana. Tänäkin keskiviikkona sää oli vuodenaikaan nähden leuto ja mieluisa, kaupungissa asuu kelpo ihmisiä, joiden luona on mukava käydä istumassa iltaa ennen keikkaa, ja Bar Maryn henkilökunta on niin ilahduttavan vastaanottavaista sakkia, ettei artisti voi muuta kuin tuntea itsensä naurettavan tervetulleeksi. Bar Mary on pieni paikka, ja lavan sijainti on tavallaan aivan absurdi ( selkein näköyhteys on pieneen nurkkalooshiin, jonne ei montaa pöydällistä kansaa mahdu ), mutta mitäpä pienistä kun sisustunne on mitä rennoin. Väki kuunteli laulut, jälleen kerran, oudon keskittyneesti läpi (mitä nyt yksi urhea vaati soitettavaksi "Paranoidia", "Smoke on the wateria"kin varmaan ja kaikkia muitakin kulutetuimpia raskaahkon rockin merkkipaaluja, mutta ainahan soittoiltamiin joku humoristi sekaan mahtuu, eikä se varsinaisesti ole mikään yllätys, saati ongelma) ja keikan jälkeen artistille tarjottiin - kun ei tahtonut ottaa tarjottuja paukkuja vastaan - aski savukkeitakin. Jälkilöytyksien tunnelma oli vahvasti plussalla, ja niinpä Porvoosta oli ilo palata kotimaisemiin. Loppulauseeksi vielä se, että Bar Mary on lopetusuhan alla - kiinteistöön aiotaan rakentaa arvohuoneistoja, eikä sellaiseen tietenkään tahdo mahtua mukaan alakerroksessa sijaitseva rockravintola. Siis jos teillä on vähääkään sananvaltaa, käyttäkää sitä, ja ottakaa kantaa moista lopetussuunnitelmahullutusta vastaan, se kannattaa. Tai vaihtoehtona kaksi: menkää istumaan iltaa Maryyn nyt kun vielä ehditte. En ole kuullut ainakaan vuosiin niin hyvää dj -toimintaa kuin siellä; pitkänä letkana sekä mainioita musiikkiraitoja tutuilta levytyksiltä, mutta myös kosolti uppo-outoja ja silti mielenkiintoisia valintoja eri vuosikymmeniltä rock -ja popmusiikin historiaa. Muista Mary -etuisuuksista puhumattakaan.
10. 03. 2007, MIKKELI, Amarillo
Tämä keikkapaikka on sijainniltaan tuttu, sillä se tapasi olla nimeltään Stoppari. Vanhalla nimellä toimiessaan kapakka oli sanan varsinaisessa merkityksessä kapakka; räkäisempi ja hämärämpi kaikkineen - nyt paikka on ensisijaisesti ruokaravintola, joskin keikkakulttuuria nykyomistajatkin pyrkivät elvyttämään, sillä paikalle olivat joko tulossa tai jo lavalla ehtineet käväisemään mm. Viikate ja Von Hertzen Brothers -ryhmittymä. Edellisellä Mikkelin vierailullani soitin vanhalla huopatehtaalla (jos nyt muistan tuotteen oikein; saattoi se olla entinen villatehdaskin), ja sekä miljöö että ympäristö olivat siellä jotenkin vastaanottavaisemmat. Ei tämäkään vierailu huono ollut, mutta jotenkin väki oli varauksellisempaa ja etäisempää kuin näillä soolokeikkamatkoillani on useimmiten ja parhaimmillaan ollut.
Harmillista oli sekin, että mieluisimman keikkakitarani linjassa oli jotain kummaa sähköhäiriötä, ja tekniset ongelmallisuudet häiritsevät aina hieman kaikkein pakottomimman iltaman soittamista.
Myöhemmin tosin kävi ilmi, että kyseinen kiusa johtuikin viritysmittarikytkennöistä, ei itse soittimesta, mutta vielä Savon mailla en sitä ymmärtänyt yhteenlaskea.
Etupöytiin saapuneilla oli kyllä ymmärrys ja intoakin iltaman musisoinnin suhteen, mutta mitenkään poikkeuksellisen ikimuistoiseksi ei Mikkelin käväisy tällä kertaa muotoutunut. Mikä ei sinällään ole kuitenkaan mieltä suuresti happamoittava asia; eihän jokainen arkinen päiväkään voi olla numeraalisesti kiitettävän lukuinen, toiset päivät vain taipuvat seitsemän miinuksiksi tai jopa himpun sen alle, eikä se ole tavatonta. Niin vain on, ja tullee olemaankin.
22. 02. SEINÄJOKI, Rytmikorjaamo
Pohjanmaalla kaikki on suurempaa, laveampaa ja kuitenkin konstailemantonta. Rytmikorjaamolla en ollut aiemmin käynytkään, mutta paikkaa joutuu ällistelemään hetkisen. Seinäjokihan ei ole suurin mahdollinen pitäjä, kuitenkaan, mutta massiiviset puitteet rock´n´roll -keikoille sinne on kyllä järjestetty. Varmaankin lähemmäs tuhatkunta ihmistä mahtuu seuraamaan, kun joku äänekäs rockyhtye kajauttaa ilmoille informaationsa. Minua varten oli suuri sali eriytetty verhoilla, ja baaritiskin äärellä oli olennaisesti pienempi esiintymisareena, jossa trubaduuriesitys onkin luontevampi hoidella kuin 15 -henkisen ensemblen nielevällä suurlavalla. Toki paikassa oli myös niin kookas takahuone, että pohjalaiset voivat hyvällä syyllä sanoa useissakin kapakoissa heidän artistilämpiönsä olevan saman kokoinen kuin toisten koko juhlatila. Tarjoamisia oli, totta kai, myös vuolaasti. Kori kaljaa, toinen kevyempiä virvokkeita, ruokaa yllin kyllin ja niin edelleen. Pohjanmaa pitää huolta niistä, jotka seuduille tulevat. Ainakin esiintyjien ollessa kyseessä. Kuljetukset toimivat nekin; tietenkin, joten onnistuneelle keikalle oli mitä parhain pohjustus.
Itse keikka olikin mieluisa tehdä, edellä mainituilla pohjilla etenkin. Väkeä oli vajaat satakunta, mikä ei ollut määrättömästi, mutta riittävästi. Olisikin perin outoa edes olettaa että trubaduurikeikoille aina rantautuisi kansaa jonoksi asti. Ohjelmisto meni suunnilleen niillä lauluilla kuin viimeisellä kymmenellä keikalla; käytössä on ollut noin 30 laulun otanta, joista tietenkin muutamat tuntuvat ilmoittavan itsensä mukaan settilistaan kerta toisensa jälkeen, mutta pari erityisempää laulua tuli esitetyiksi Seinäjoellakin, ja varsin säällisellä, ellei jopa paremmalla, menestyksellä.
Vaikka jo toisin luulin, ei "Rakkaus" -"kiertue" täysin loppunutkaan Pohjanmaan vierailuun, vaan ainakin neljä keikkaa on vielä soittamatta tuon ajatuksen alla, eikä niitä ole lainkaan hullumpaa lähteä tekemään tuon Rytmikorjaamon kokemuksen jälkeen. Kiitos paikalla olleille, jälleen kerran.
08. 02. 2007 PORI, Bar Kino
Porissa on aivan perkeleen hyvä meininki. Rautatieasemalla sain idean kävellä Bar Kinoon, mutta paikallinen rouva oli sitä mieltä että hänen miehensä vie aivan ehdottomasti musikantin määränpäähänsä, ei kahta kysymystäkään. Kapakan miksaajamies oli luokkaa yksi: niin tukevaa mutta myös selkeää monitorisointia en ole kuullut hetkiseen, ja pelkkä soundcheckin teko oli iloista puuhaa. Mitä se harvemmin kyllä on. Yleensä se on rutinoitunut välttämättömyys, eikä juhlaa lainkaan.
Lämmittely-yhtyettä kuunnellessa nousi hymy huulille (vaikka keikkansa jälkeen eräs kohtuullisen humalainen naisihminen tuli avautumaan, kuinka oli jo lähdössä pois vaikka lippu oli maksettuna, kun trio soitti niin sietämätöntä musiikkia), ja kyseiset miehet olivat lupsakkaa väkeä, niin kuin nuoremman polven porilaiset rocktekijät yleensä ovatkin. Keikkaa oli ilo soittaa, kerta kaikkiaan, ja joitain obskuriteettinumeroitakin intouduin esittämään.
Onnistuneen illan päätteeksi vanha toveri Tomi Palsa lupasi vielä heittää minut aamuyötä myöden kotiin, mikä oli mainio käänne sekin. Vielä mainiompi se olisi ollut, jos Tomin auto ei olisi sanonut työsopimusta poikki neljältä aamuyöllä, mikä asetti matkan jatkumisen aivan uuteen valoon, mutta täytyihin niin hyvän illan päätöksessä olla joitain olennaisia mutkia matkassa. Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin.
06. 02. 2007, SAVONLINNA, Happy Time
Aikansa odotettuaan taiteilijalle koittaa kohdalle se, mitä on olettanut ja pelännyt. Kukaan ei ole kuningas omalla maallaan, ja sen mukaisesti vähemmän mieleenpainuva iltama tuli koetuksi Savonlinnassa. Olenhan aikoinani asunut siellä useammankin vuoden. Happy timessa on mieluisa ja tutuksi tullut henkilökunta, ja teknisiltä sekä soittosisällöllisiltä kulmilta tarkastellen iltama oli tavallaan onnistunut, mutta ehkei sittenkään. Väkeä oli paikalla verrattain paljon, mutta jotenkin etäiseksi väki jäi. Vaikka kuinka pyrki parhaimpaansa, ja ajoittaisesti tuntuikin että asia menee perille, niin tämä vierailu ei vain millään onnistunut olemaan erityisen hyvä. Keikan perästä monet paikalla olleet kyllä kiittelivät lavealti, ja baarinpitäjät nostattivat ilmanalaa "sinulta se sujuu tämäkin" -kehuilla, mutta takaraivossaan kyllä tiesi, että jokin viimeinen ponsi tai lauseen piste jäi kyllä saavuttamatta. Poikkeus vahvistaa säännön, trubaduurikeikkailussakin, ja aina ei voine onnistua niin hyvin kuin toivoisi, tai pitäisi. Siitä huolimatta: kiitos paikallaolleille. Vaikka kävikin kuin sille pitkänmatkanjuoksijalle, jolle "tuloksia kyllä syntyi, mutta ei kyllin hyviä".
TURKU, Wanha Domino, 27. 1. 2007
Voiko konserttitilaisuus alkaa lauantaina kello 20? Se tuntuu mahdottomalta, mutta on mahdollista, ainakin Suomen Turussa. Wanha Domino on, nimensä mukaisesti, noin 50 vuotta nähnyt entinen elokuvateatteri, jossa on myös alettu järjestää musiikki-iltamia. Takana (ennen allekirjoittaneen vierailua) oli ollut sekä Tasavallan Presidentin että Wigwamin konsertit. Trubaduuri-iltama oli siis ohjelmanumero kolme; "historia" koostui siis sekä progressiivisista mestareista plus yhden miehen primitiivisestä itsensä säestämisen annista.
Paikalle ei ollut helppoa löytää - ei kuulijoiden, eikä sen koommin artistinkaan. Domino oli piilotettu perin onnistuneesti kivitalon sisään Humalistonkadulle, mutta kaikeksi onneksi kävi lopulta selväksi, mistä osoitteesta on kysymys. Miljöö on vähintäänkin huikea. Käykää katsomassa puitteet lähitulevaisuudessa, jos ette olleet paikalla menneenä lauantaina, sillä kyseessä on perin poikkeuksellinen konserttipaikka. Lieviä teknisiä ongelmiakin oli, sillä miksaustiski ei antanut master -ulostuloista kuultavaksi yhtään mitään vielä ensi yrittämällä - onneksi uuden pöydän nouto korjasi asian kohtuullisen hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkamista, mikä on aina plussaa.
Odotustila lienee ainoa ongelma Dominossa, sillä ajantappomahdollisuuksia ei juurikaan ole, eikä puffetissa tarjoilla alkoholia Olvin Janoisimmille. Se ei onnekseni haitannut paikalle (oudon lukuisasti) saapuneita ihmisiä, ja illasta muodostui perin poikkeuksellinen, aivan termin parhaassa mielessä. Setti venyi taas perin mittavaksi, joskaan aivan megalomaanisimpia keikkoja Turun iltama ei ollut - kahteen täyteen tuntiin jäi vielä matkaa hyvinkin, mutta kosolti tuli soitelluksi.
Yleisön joukossa oli taas nippu hyvinkin tutuiksi tulleita ihmisiä, ja täytyy toivoa, että soittoanti viihdytti myös heitä - aivan loputtomiin poikkeusnumeroita ei pysty esittämään vain heidän ilokseen, mutta kai pari, kolme vähemmän tai tykkänään ennenkuulumatonta numeroa tuli soitetuksi heidän viihtymisekseen. Tai oikeammin: kaikkien paikalla olleitten viihtymiseksi, mutta noille aktiivisimmin keikoilla hyppääville eritoten. Järjestäjäkin tuntui vähintäänkin tyytyväiseltä sekä yleisömäärään että allekirjoittaneeseen, joten Turun loppusummaukseksi voisi lainata Shakespearen Romeo ja Julia näytelmän kiteyttävää repliikkiä sen toisesta näytöksestä: "Hyvä!"
KUOPIO, Henry´s pub 25. 1. 2007
Kuopioon tuli uusi keikka yllättävänkin nopeasti - edellisestä soittokerrasta ei ollut kulunut kuin reilut kolme kuukautta, ja siitä syystä sekä minä että miksaaja aprikoimme, mahtaisiko se kostautua yleisökatona. Ei kostautunut. Tilaisuus meni tunnelmaltaan ikään kuin edellisen toisintona, deja vu -kokemuksena, joskin toivon että oma soitto- ja laulelusuoritus olisi ollut paremmin nipussa. Ainakin niin voisi olettaa. Oulussa olin vähällä soittaa yhden hyvinkin uuden lauluhahmotelman, mutta jotenkin se jäi tekemättä. Kuopiossa päätin korjata asian heti alkuun. Se taisi sekoittaa pakkaa jotenkin mielenkiintoisesti - ainakin itselleni se oli onnistunut tapa avata peli. Sillä vaikka nämä viimeisten kuukausien keikat ovat olleet monella tavalla mieluisia tehdä, väijyy rutinoitumisen peikko myös soolosoittelun taustalla, ja sitä vältelläkseen on hyvä yrittää murtaa tekemisensä malleja aina aika ajoin. Parasta on se, että tuonelan tienviitoilta näyttävät heavykarpaasit pyytävät soittamaan "valssin tanssitaidottomille" tai "vanhene kanssamme" - luennat. Se viestii jostain onnistumisen suuntaisesta. Toki Kuopiossakin joku äityi pyytämään "Tehdasta", mutta hän taisi olla soittohommia kovin vähän harrastanut persoona, sillä sellaiseen ei pysty eläin, saati allekirjoittanut. Ai niin, tulihan toki tehdyksi sellainen Savon iltaman poikkeus, että eturivin herrojen painostuksesta jossain encoreosuuden käänteessä soittelin "Nyrkkeilijää", jota ei todellakaan ole tullut hetkiseen esitetyksi. Ja koska niin oli, unohdin viimeisestä säeryppäästä ensimmäisen, eli säkeen numero 8, kokonaan. Joten jos joku ihmetteli, miksi laulu kuulosti jollain tapaa oudolta, niin se johtui siitä että yhdeksän säkeen sijaan lauloin vain kahdeksan. Sellaista sattuu, kun aletaan todella kaivelemaan muistin pohjimmaisia alueita. Joku joskus kysyikin, kuinka saatan muistaa kaikki pitkätkin laulut läpikotaisin, ja Kuopiossa asia todistettiin: en saatakaan.
OULU, 45 Special, 24. 1. 2007
Matka entiseen kotikaupunkiin on pitkä, mutta junassa kärvisteleminen palkittiin kyllä. Tuttaviakin ennätti tapaamaan; yhtyeen www -sivujen verkkoherraa, Petosalmen Jarkkoa tovereineen (joka oli poikkeuksellisesti Oulun miehenä, studiosessioimassa) ja muitakin tuttuja kelpo miehiä. Matkan olennaisin syy, eli itse soittotilaisuus meni jakeluun sekä itselle että kansalle hienosti. Yksi parhaita soolokeikkoja, aivan ehdottomasti. Joitain pieniä erikoisuuksiakin tuli soitettua ja ns. vapauksia otettua. Kun vastaanotto on positiivinen, voi riemaantua jopa sellaiseen. Soolokeikkailun yksi poikkeuspuoli on juuri se, että settiä voi lavennella ja muutella verrattain vapautuneesti, mikä on usein sekä itselle että toivon mukaan myös kuulijoille plusmerkkinen kokemus. Selkein "etsi setistä yksi omituisuus" -valinta oli joskus tapailemani Kauko Röyhkän "Rauno rokkaa". Kaukon kotikaupungissa sen soittaminen olikin luontevaa. Mitähän muuta? Ei kai mitään. Oulu kohteli minua perin suopeasti. Settikin venähti tunnin ja kolmen vartin mittaiseksi. Se olkoot vierailun onnistumisen mittari.
JOENSUU, Wanha Jokela, 17. 1. 2007
Useat kaupungit ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa ensisijainen paikka joko soittaa tai mennä seuraamaan musiikki-iltamaa on hotelliketjun ravintola. Niissä on se harmillinen piirre, että Rovaniemen, Lappeenrannan, Mikkelin tai Vantaan paikoilla ei ole mitään eroa. Tulee uuteen paikkaan, mutta tulee kuitenkin täysin samaan paikkaan. Mikään ulkoinen tekijä ei erota toista toisesta. Wanha Jokela on, nimensä mukaisesti, toista maata. Jokelassa on soittopuoli, joka on samalla (ja ensisijaisesti) vanhahtava ravintolaruokasali, ja toinen puoli on pienehkö olutpubi, jossa tupakointi on -ainakin vielä- sallittua. Niin anniskelutiloja kuin etenkin Jokelan hotellihuoneita leimaa se tunnelma, jota Aki Kaurismäki toistuvasti elokuviinsa etsii. Tietty menneen ajan patina, ja etenkin persoonallisuus, josta voi joko pitää tai olla pitämättä, mutta jokainen käsittää vilkaisemalla ainakin sen, että paikka on omansa, ei "modernin hengen" tavoittelussaan pakolla muuntautumistaan etsivä miljöö. Wanha Jokela edustaa sitä mallia, josta itse pidän. Modernit soitto- ja majoituspaikatkin ovat tavallaan helppoja vastaanottaa, ja niiden tietty steriiliys voi toki luoda turvan tunnetta, mutta jos ajattelee lauluja joita teen, teen niitä ennemminkin Wanhan Jokelan miljööseen kuin Sokos Hotellin peilipallojen katveeseen. Siinä ei ole mitään tietoista, ei varsinaista pamflettia kirjoitettavaksi, mutta sen ymmärtää, kun saapuu paikalle.
Jokelaan saapuikin paikalle ennätysmäärä yleisöäkin. Osa jopa odotteli jonossa omaa sisäänpääsyään koko keikan ajan, ja muutamien osa oli jättää takkinsa narikkaan siinä vaiheessa, kun muutaman laulun encore -osuuskin oli ehtinyt loppuunsa. Jotenkin innostavaa oli sekin, että kansantaitelija (ja itsekin muutaman keikan tehnyt) Jaakko Teppo oli jostain syystä tullut seuraamaan soittoani, ja taputti hänkin kohteliaasti oikeissa paikoissa. Eli jos joku reissu kannatti tehdä, se oli tämä Joensuun pistäymys. Henkilökunta ja tekniikan väki oli vastaanottavaista, yleisöstä puhumattakaan. Aina ajoittain on hienoa olla esiintyvä musikantti.
JYVÄSKYLÄ, Lutakko, 13. 1. 2007
Lutakossa on tullut vietetyksi tunti jos toinenkin, etenkin kun yhtyeen treenitilat ovat olleet vuosikausia siellä. Lisäksi Lutakossa tapaa tuttujaan, niin järjestäjiä kuin välillisesti musiikkitekemisessä olevia ihmisiä. Kuten nyt vaikkapa keski-Suomen audiovisuaalisen alakulttuuritallentamisen ykkösmiehen, Pohjosen Riston. Jo etukäteen oli mietintää siitä, tulisiko iltama pitää ykköslavan (monumentaalisuus, mahdollinen ylilyönnin vaara) puolella vaiko baaritiskin äärellä olevalla, huomattavasti pienemmällä lavalla (arkaaisuus, mahdollinen tilanahtaus, jos kansaa sattuu saapumaan viljavammin). Valinta osui viimeksi mainittuun, ja se oli hyvä päätös, vaikka lipun lunastaneita oli siksi lukuisia, että lieviä näkörajoiteongelmia saattoi esiintyä. Toisaalta allekirjoittaneen ulkomuoto ei ole niitä seuratuimpia, syystä, joten sillä ei tainnut olla niin merkitystäkään.
Osa keikasta sujui perin leppoisissa, jopa innostuneissa tunnelmissa. Jostain syystä pokerikin oli vaarassa pettää pariin kertaan, mutta pahimmilta ylilyönneiltä taisin välttyä. Ainoa selkeästi ikävä hetki oli se, jona joku (liikaa nauttinut? sairauskohtauksen saanut? jotain muuta - mitä?) herra kaatui noin vain, ja tietysti leuka edellä lavan reunaan. Jo pelkkä ääniefekti oli perin ilkeä, mutta toivoakseni hänet saatiin elvytetyksi eikä haaveri ollut suuri, vaikka kokovartalokaatuminen rujolta näyttikin.
Encoret tuli esitettyä poikkeuksellisella mallilla, sillä tällä kertaa minulla oli soittotoveri ylimääräiskappaleita varten. Hän oli Valtteri Tynkkynen, jonka kanssa olemme soitelleet aiemminkin, ja siksi mitään suurempaa ongelmaa yhteensoittelussa ei ollutkaan. Yleisökin aplodeerasi ansaitusti seutunsa omalle pojalle, ja - kerrankin - ne bonuskappaleet olivat niitä useammin kuultuja lauluja eivätkä mitään obskuriteetteja tai levyttämättömiä outouksia. Loppuyhteenvedon nimi oli siis "yleisön palvelu". Kiitos kaunis taas paikallaolleille, Lutakosta on hyvä jatkaa Joensuuhun.
6. 1. 2007, Riksunroll -tapahtuma, Riihimäki
Sekä Pihtiputaalla että Riihimäellä rock´n´roll on pirun harvinaista. Siksi olikin mieluisaa soittaa hyvin organisoidussa ja yllättävän hyvin kansaakin kiinnostaneessa tilaisuudessa, eli otsikon mukaisessa. Allekirjoittanut soitti "etsi kuvasta yksi virhe" -sarjassa, sillä kaikki muut iltaman yhtyeet mekkaloivat useampimiehistöisinä ja ensisijaisesti särövalleihin luottaen. Saattue -nimellä operoiva porukka tarjosi oman antinsa vielä makaabereilla elävillä kuvilla ryyditettyinä, ja Kalle Aholankin joukkio soitti sen verran korskealla voimalla, että pirun pitkästä aikaa minunkin korvissani oli tuttu tinnituksensuuntainen, kun kyseinen yö oli loppupuolellaan ja rock tauonnut. Vaikka oma antini olikin sitä primitiivistä raapimista vailla tukihenkilöitä, oli tunnelma välillä hyvinkin mielekäs. Se näissä keikkojen päiväkirjamerkinnöissä onkin jo muotoutumassa tylsäksi jauhannaksi, että soolokeikkailut ovat olleet onnistuneita kokemuksia vailla selkeitä ylilyöntejä tai hävettäviä mahalaskuja, joten ei näissä sikäli aina niin lukemista ole. Teorian tasolla voi tietysti valmistella sen keikan, jossa ottaisi niin rajut juomapohjat, ettei saattaisi selvitä kunnialla tekosistaan, ja niin tännekin voisi kirjoitella rehellisesti jotain poikkeuksellista. Mutta mutta, suuri mutta: ainakaan tulevalla Jyväskylän Lutakon keikalla en aio äityä sellaiseen, pahoitteluni. Ja kiitokset Riihimäen iltamakansalle: hauskaa, että jaksoitte olla niin innostuneita tai vaihtoehtoisesti näyttelitte sellaisia mitä onnistuneimmin.
5. 1. Heinävesi, Gasthaus Heinävesi
Joku tarkkasilmäinen ja -muistinen voi heti laskea yksi ynnä yksi: eihän tällaista keikkaa ollut keikkakalenterissakaan! Aivan totta: verkkomestari ei muistanut/saanut aikaiseksi/jokin muu syy (mikä?) ilmoittaa koko sessiosta, ja se ei ole parasta keikkamarkkinointia, ei. Puskaradio ja paikallislehtitiedotus olivat kuitenkin toimineet, ja 4000 asukkaan Heinävesi marssitti kyseiseen anniskeluravintolaan yli sadan hengen yleisön. Kaiken takana oli Mikko Keinonen, jonka masinoimana kuntaansa on perustettu Elävän Musiikin Yhdistys, ja allekirjoittanut oli sen ensimmäinen vieras. Samassa sessiossa katsottiin myös kyseisen Keinosen puuhaama musiikkivideo, ja todettiin ettei Heinävedellä ollut lainkaan älyttömämpää vierailla. Joku varttuneempi nainen jopa laskeskeli, että soittoiltamani oli ollut tärkein kulttuurinautinto kunnassaan viimeisen 18 vuoden aikana, mutta johtuuko se tarjonnan vähäisyydestä vai iltaman onnistuneisuudesta, ei ole minun päätettävissäni. Olen nähkääs jäävi kommentoimaan sitä sen syvemmälti.
TAMPERE, Klubi, 12. 12. 2006
Tiistaisen Akustisen Klubin perinne on kyseisen taiteenmuodon, eli akustisen ja verrattain pienimuotoisen esitysmallin huomioon ottaen, pitkä: kaksi vuotta. Kun jutustelin pääjärjestäjän kanssa iltamien luonteesta, hän ynnäili miltei kaikkien kyseisiä keikkoja tekevien olleen jo paikalla aiemmin, olipa Lännen-Jukka -otsikon alla operoiva Karjalainenkin käynyt musisoimassa saman otsikkoisessa tilaisuudessa pari tiistaita taaksepäin.
Se, että perinne on ehtinyt syntyä, oli minullekin eduksi. Yleisöllä on jo tottumus oudon aikaiseen soittoaika-aloitukseen, eli kello 20:een. Yön hiipiessä paikalle, kello 23, tilaisuudet ovat jo ohi, tai ainakin niiden ykkösasia, eli musiikki. Tapahtumien rakenne on se, että ns. pääesiintyjä soittaa tunnin, yhdeksään saakka siis, ja sen jälkeen on luvassa ns. open stage -vaihe, jonne ilmoittautumalla voi saada osakseen kolmen kappaleen mittaisen osuuden, jossa pyrkiä vakuuttamaan yleisö omasta erinomaisuudestaan. Olettaen varmaankin, etteivät nuo kolme laulua ole esim. Jethro Tullin "Thick as a brick", saman yhtyeen "Passion play" ja päälle päätteeksi vaikkapa otanta jostakin Mars Voltan verevästä kahdenkymmenen minuutin teoksesta; joku aikarajahan noissa vierailijaesityksissä täytyy olla, kun pääesiintyjällekään ei ole kuin tunti soittoaikaa.
Yleisö on siis tietoinen siitä, mitä tuleman pitää, ja se kyllä näkyi Klubilla, sekä yleisömäärän mittavuutena että asenteessa, jolla musiikkiesityksiä seurailtiin. Vahvojen mielipiteiden huutelu ja nousuhumalainen sekoileminen loistivat poissaolollaan, ja se sopikin oikein hyvin. Innostuin jopa soittelemaan pari joululaulua, kun kerran tämä iltama oli vuoden viimeisin ennen varsinaista aattojuhlaa. Paikalla oli taas muutama hyvin tutuksi käynyt yleisön edustaja, joten ehkäpä laulujen valintareivailu toi heillekin jotain iloa - ettei tarvitsisi aina kuunnella samoja lauluja. Summa summarum, vaikka olen syksyn myötä ollut Tampereen kauniissa kaupungissa keikalla jo useat kerrat, ei yksikään vierailu ole tuntunut turhalta. Päinvastoin. Melko outo homma, omalla tavallaan. Eikö joku luonnonlakikin ole jo sellaista vastaan?
ROVANIEMI, Komiko, 25. 11. 2006
Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin. Kyseisen viikon alussa vihoitellut puolikuntoisuus flunssan muodossa teki comebackin. Iltapäivä ja ilta meni sitä miettiessä ja paiskoessa suuhun moninaisia apteekista keräiltyjä lääkkeitä. Luonnollisesti niistä ei tuntunut olevan apua, ainakaan sanottavasti. Instrumenteista toinen oli todellakin kärsineessä kunnossa. Varotoimenpiteenä siirtelin sävellajeja uuteen uskoon, sillä ylärekistereissä, oikeastaan keskialueillakin, laulu karkaili sellaiseksi Lännen-Jukan keuhkotautiraakunnaksi ettei se juurikaan palvellut tiettyjä kappaleita. Sain kursituksi kasaan yksitoista kappaletta, ja Echinaforcen voimalla keikka tuli tehdyksi, joskin ilman flunssaa se olisi mennyt oletettavasti paremmin. Yleisö osasi onneksi ottaa osaa tilanteeseen, ja itse sessio meni siltä osin ns. "kuten pitikin". Jos hyviä puolia hakemalla hakee, niin parissa, kolmessa kappaleessa sävellajien laskeminen toi niihin outoa, ehkä hyvääkin uutta virettä, sillä muutamien asu muuttui olennaisesti. Jotkut balladivetoiset kappaleet ainakin tuntuivat olevan vahvemmin balladeja, kun niitä soittaa ja laulaa niin matalasta rekisteristä kuin vain suinkin pystyy, hukkamatta melodiaa aivan täydellisesti.
Illalla oli tieto Juce Leskisen kuolemasta ehtinyt jo melko monenkin tietoon, ja minäkin jouduin miettimään aikani, mitä todella osaisin edesmenneen taiteilijan tuotannosta esittää. Muutamille yleisön jäsenille kun tuntui olevan todella tärkeää että elossa (joskin räkätaudissa) oleva artisti laulaisi jotain toisen kunniaksi. Syksyn sävel? Myrkytyksen oireet? Tuntui siltä etten osaa soittaa ainuttakaan kappalettaan, saati muistaisi tekstejäkään ulkoa, pää oli niin tyhjäksi lyöty. Lopulta lauloin otteen "Juurista", joka onkin todella vaikuttava kappale, ja tuntui sopivan illan teemaankin paremmin kuin hyvin.
Selvitymistaisteluiltama, mutta koska sen myötä tapasi muutaman hyvän tuttavankin pitkästä aikaa, ja itse keikka tuli soitetuksi niin hyvin kuin sen kykeni tekemään, ei Rovaniemen kokemusta osaa loputtomiinkaan soimata. Kaatuu se Karelinkin vatsatautiin, jos sellainen pahana vastaan tulee.
KEMI, Bar Koodi, 24. 11. 2006
Kemissä palvelu pelaa. Ensin järjestävän tahon Pentti -mies haki minut Rovaniemen lentoasemalta ja ajoi Kemiin hotellin oven eteen, josta nouti myöhemmin soundcheckiin, ja palautti taas hotellille ja niin edelleen. Luonnollisesti sama mies kyyditsi seuraavana päivänä Rovaniemenkin keikalle, vaikkei se mikään välttämättömyys olisi ollut. Kemissä tuli tavattua muitakin tuttuja, ja mikä parasta, keikka oli todella mielekäs. Suoraan sanoen en ole koskaan nähnyt Kemiä erikoisen rock -orientoituneena keikkakaupunkina, ja epäilykset siitä, tulisiko kapakkaan väkeä vai ei, vallitsivat sekä omassa että osittain myös järjestävän tahon päässä. Pelko oli turha, sillä Kemissä oli sekä vastaanottavainen että riehakas yleisö. Miehet pyytelivät yöksi luokseen ja tarjoilivat avainnippujaan, yhteislaulua oli yhdessä jos toisessakin tapauksessa ja koko ilta oli ikään kuin voitto: jollei oleta paljoa, on onnistuminen sitäkin mieluisampi, jos sattuu ns. onnistumaan. Tosin yöpaikkatarjoukset tuli jätettyä omaan arvoonsa, mutta sen kosiomiehet antanevat anteeksi, joko itselleen tai minulle.
HELSINKI, Semifinal, 23. 11. 2006
Suunnittelin joskus siviilipalveluksessa ollessani kuvitteellista yhtyettä nimeltä Exitus. Se soittaisi Exodus -yhtyeen ensimmäisen levyn kappaleita suomeksi. Idea juontui työstäni; kuljettelin keskussairaalan arkistotyöntekijänä sairauskertomuskansioita, ja viimeisin kansiohan on exitus -sellainen. Mielenkiintoisinta on, miltä laulutekstit kuulostavat, etenkin jos ottaa huomioon että niiden kirjoittajat puhuvat englantia äidinkielenään, eivätkä ole olleet kirjoitushetkillä enää aivan teinipoikasia, kuten useimmat kuulijoistaan taisivat olla. Verrattain tarkka käännös heidän "Bonded by blood" -albuminsa nimikappaleen kertosäkeestä kuului: " Murha eturivissä! Väki alkaa vähetä, ja lavalla on verta? Hakkaa päätä lavaan, akka! Metalli ottaa maksun: veriside ". Kun tein omaa soundcheckiäni Semifinalissa, ryski nimenomainen Exodus yläkerran Tavastialla omaansa.
Tavastian meiningistä en osaakaan sanoa sen suurempaa, mutta Semifinalissa saatiin aikaiseksi hyvä iltama. Vastaanotosta ei taaskaan voinut valittaa, ja intouduin sen myötä soittamaan mm. Miljoonasade -yhtyeen "Rakkaus on lihaa" -laulun, ikään kuin kuriositeettina, josta voisi olla iloa niille jotka olivat ehtineet kuulla valtaosan kappaleista livenä jo aiemmin. Vielä edellisiltana olin ollut puolikuntoinen, ja siksi tuon kappaleen laulaminen jäi väliin Tampere -talolla, jossa minun piti vierailla kyseisen yhtyeen keikalla. Joten kompensoin Tampereen Helsingillä.
Lähtöä tehdessäni eräs kuulija kertoi laulaneensa sukunsa hautajaistilaisuudessa "Kaikki me kuolemme pian", mikä tietysti tuntui ( ja tuntuu edelleen ) kunnianosoitukselta. Onhan noita lauluja maailmassa, ja juuri tuon kappaleen valinta lämmitti mieltä, vaikkei tilaisuus ole tietenkään ollut se riemullisin mahdollinen. Tuon tiedon perään pitikin kiiruhtaa kotimatkalle, jotta aamuvarhaisella osaisi herätä kyllin ajoissa. Pohjoisen keikoille vievä aamulentokone lähtisi varhain.
Illan ohjelmistojärjestyksessä oli yksi virhe, jonka mainitsemisesta voi aloittaa kirjoittamisen. Virhe oli se, että herra Lindholm esiintyi ennen allekirjoittanutta, mikä aiheutti tarpeetonta lisäjännitystä lavalle astelemiseen. Davellahan sattuu olemaan sooloesiintymiskokemuksia pidemmältä ajalta kuin itse olen ehtinyt olemaan elossa, ja tuo parinkymmenen vuoden etumatka esiintymisvarmuudessa kyllä kuuluu. Jos olisin voinut, olisin keskittynyt vielä syventyneemmin intoilemaan setistään, sillä siinä riitti intoilemista. Ensisijaisesti helvetin hienoja kappaleita, ja silloinkin kun ne eivät sitä täysimäärässä olleet ("Dust my broom":in aikana tuli mieleen, että ainakin itse olisin kuunnellut mieluummin jotain omaa mestariteostaan, vaikka toki blues -klassikotkin Lindholmilta irtoavat kuin hihasta ravistelemalla) niin esitykset olivat vähintäänkin nipussa.
Oma osuuteni oli kuitenkin mieluisa soittaa, loppujen lopuksi. Sellosali on vain niin juhlallinen ja jopa ylevä miljöö, että siihen oleutuminen otti hetkensä. Ehkä yleisössäkin jouduttiin miettimään, miten tuollaisessa korkeakulttuurisalissa tulisi olla; sopiiko hyräillä saati laulaa mukana, vai tulisiko vain istua niin virallisena kuin suinkin ja taputtaa vasta kun joku muu ehtii aloittaa ensin, ettei menetä kasvojaan. En saanut tarkkaa selkoa asiasta, mutta jotain sellaista olin aistivinani. Keikka oli toki lyhykäinen - juuri kun ehti päästä liikkeeseen, piti jo lopettaa ja luovuttaa vuoro seuraavalle, mutta näinhän käy iltamissa, joissa ohjelmaa on vähintäänkin kylliksi.
Nieminen ja Litmanen menivät hienokseltaan "ohi", kun oleuduin palailemaan keikkavireestä (jännitys, adrenailiinin liikakulunki) ulos, mutta pääesiintyjät ehdin jo seuraamaan. 22 -pistepirkko on yhtye, josta olen intoillut jo sen satakin vuotta, ja vanha toverini Dassumin Pena loihti miksaamaan keikan mitä parhaimmin. Jos Sellosali onkin soveltuvampi Jorma Hynnisen korkeakulttuurikonsertointiin kuin rock- iltaman viettämiseen, niin äänentoistosta ei todellakaan pääse valittamaan. Pirkot kuulostivat aivan tolkuttoman vahvoilta. Ja haurailta, ilmaa ohuemmilta, kun ne hetket setissä olivat meneillään. Hittipotpurria ei todellakaan tarjoiltu; ensimmäinen ykkössinglekin ("Birdy") soitettiin vasta yleisötoiveen syystä, mutta piruakos siitä, kun kolmikkoa kuuntelee intomielellä, olivat valikoidut kappaleet repertuaaristaan oikeastaan mitä tahansa. Askon välispiikit pitää myös mainita - niin suoria ja hyvällä tapaa naiiveja tarinointeja harvoin kuulee ns. rockkeikoilla. Kaiken kaikkiaan: vaikka Leppävaaran miljöö ei ole kauneinta katseltavaa, oli iltama minulle mieluinen. Toivon mukaan myös niille (oudon) lukuisille, jotka olivat paikalla.
HELSINKI, Kuudes linja, 19. 10. 2006
Taiteilijalla oli ensi alkuun vaikeuksia hahmottaa, missä kyseinen Kuudes linja sijaitsee. Hetkisen ehti ajatella, että on eksynyt, ja tuulen riepottelemana pitäisi lähteä kauemmaksikin etsimään illan ohjelmapaikkaa. Kaikeksi onneksi paikalle saapui herra miksaustaiteilija kuin tilauksesta, ja soundcheckin teko saattoi alkaa. Turun kahden tunnin setvintärupeama oli selkeästi poikkeus; Helsingissäkään soundcheck ei ollut suuritöinen. Ihmetystä herätti vain se, että varakitarassa osoittautui olevan parempi sointi kuin ykkössoittimessa, Versoulin silmäterässä. Vika ei kuitenkaan ollut itsessään kitarassa, vaan kielissä, jotka oli tullut piestyä jo täysin tukkoon. Paikan miksaaja, taiteilijanimi Svengali, oli hyvää seuraa ja keikkaan valmistautumisen alla tuli tapettua aikaa kanssaan ns. paskaa jauhaen. Kävi ilmi mm., että olemme olleet samoissa pirskeissä joskus 1980 -luvun lopussa, jota allekirjoittanut ei tietenkään muistanut. Sen sijaan saattoi taas kerran todeta, kuinka pieni maa Suomi onkaan.
Itse keikassa ei ollut valittamisen sijaa. Helsinki osoittautui, sekin, otolliseksi alueeksi tuollaiselle hartaahkolle iltamalle, ja encore -sähläyksissä osa yleisöstäkin tippui kyydistä, eli ehti lähteä pois, kun ei ymmärtänyt että artisti palaa rikospaikalle vielä parin kappaleen ajaksi. Se ei ollut mikään ihme, sillä olisi toki luullut että ensimmäinen viiden kappaleen encorerypäs olisi piisannut aivan jokaisella paikallaolijalle, mutta hauskaa että kävi niin kuin kävi. Tuttujakin tuli tavatuksi ohimennen varsinaisen soittotyön jälkeen, ja varsinainen onni oli etten tiennyt itse keikan aikana mm. Tommi Vikstenin päivystävän yleisön puolella. Erilaiset suorituspaineet olisivat saattaneet alkaa vaivaamaan. Ei silti, Tommi sanoi sekä keikan että vireen olleen hyvän. Etenkin D oli kuulemma kuulostanut oikein mallikkaalta. Mielenkiintoista, millaisiin asioihin huomiotaan voikaan keskittää.
TAMPERE, Telakka, 18. 10. 2006
Tampereella majailee paljon joviaalia ja toverillista kansaa. Valtaosa heistä kokoontuu mitä ilmeisimmin Telakalle. Jos iltamaan mahtuikin yksi vislailija nousuhumalassaan, niin hän oli ainoa poikkeus, joka vahvisti säännön, eikä edes kyseisestä mesoavammasta yksilöstä ollut oikein kunnollista riesaa. Ruoka oli maittavaa, Pirisen Ville kävi luovuttamassa allekirjoittaneesta piirtämänsä kuvan, ja tuli tavatuksi monta tuttavaa sekä etäisiksi tutuiksi muotoutunutta kasvoa. Paikka oli loppuunmyyty, tunnelma harras ja ylimääräisiäkin kappaleita pyydettiin. Tällaisen jälkeen voisin Telakoitua pidemmäksikin aikaa. Hämäläisyys, lahja ihmisyydelle? Todennäköisesti.
JYVÄSKYLÄ, Red Neck, 12. 10. 2006
Kun kapakka on tutuista tutuin, tapaa pitkästä aikaa toverin, jota ei ole nähnyt vuoteen kuin ohimennen, toinen toveri toimittaa kuunneltavaksi mielenkiintoista torvimusiikkia ja kaupungilla edestakaisin matkaillessa on kuskina Timo Aulis, niin lähtökohta iltamalle on hyvä. Lisäksi baarissa istuskeli jo ennen artistin paikallesaapumista turkulainen pariskunta, joiden vaivannäkö allekirjoittaneen keikoilla käymiseen on mykistävä. Tällä kertaa tulin käytäneeksi alkunauhaakin; jos joku ihmetteli, mistä oli kysymys, niin rouva Smith orkestereineen siinä esitti unohtumattoman luennon "Boy from Ipanema" -ikivihreästä.
Tällä kertaa oli oikeastaan harmillista, ettei ollut taaskaan tarvetta varakitaran käyttöön, sillä minulle olisi ollut lainatarjokkaana postimyyntikitara 1970 -luvulta, eli Lucky Seven. Tärkeintä oli kuitenkin, että ihmisiä oli paikalla ( taas kerran ) enemmän kuin olisi tohtinut toivoa, ja että musiikki tuntui kiinnostavan. Siis: kiitos taasen. Pyrin, kuten joku ehkä laittoikin merkille, muokkaamaan settiäkin sen mukaan, eli biisikatraassa oli (hataran muistini mukaan) ainakin kolme hyvin harvoin soitettua kappaletta. Joskin ne muutkin olivat ns. suurelle yleisölle tuntemattomia, mutta sehän on asia erikseen.
Näitä kirjoitellessa toistaa itseään, ja pahasti, mutta minkä voi: vastaanottavaisia yleisöjä, kelpo kokemuksia. Eikä viitsi valehdellakaan.
KUOPIO, Henry´s pub, 8. 10. 2006
Savoon saapuminen oli katketa pahan kerran junamatkan keskeytymiseen, kun raidevika seisotti kulkupeliä loputtomiin jossain ei - missään Herralan ja Lahden välillä. Noutaja kuitenkin saapui Hirvosen Kimmon muodossa, jonka autolla matkasimme Kuopioon. Oli jo aiemmin sovittuna, että Kimmo kyyditsisi allekirjoittanutta, sillä hänellä oli sovittuna matka samaan suuntaan. Kimmohan on, yhtiötovereidensa keralla, Rakkauden vinyylipainoksen takana. Samainen Longplay music on kunnostautunut julkaisemalla tukun Viikatteen vinyylejä, ja satunnaisesti he ovat painaneet tuohon ikiaikaiseen formaattiin rajoitettuja painoksia myös Apulannan ja Peer Guntin pitkäsoitoista.
Paras muistuma koko prosessista oli, kun vinyylikannet olivat hyväksytetyt myös heillä, ja satuin jonkun puhelinkeskustelun aikana kysymään, mitä Kimmo pitää itsestään musiikista. Mies vastasi, ettei tiedä vielä, kun ei ole kuullut tahtiakaan, mutta uskoo kyllä että jälki on julkaisemisen arvoista. Kysymys oli tiedonkulun katkoksesta; luulin, tottakai, että levy-yhtiö Levy-yhtiön väki, joiden päämaja on myös Lahdessa, on toimittanut Longplayn miehille masterkopion levystä, jotta kaikki tietäisivät mistä on kyse. Näin ei ollut tapahtunut, mutta onneksi Kimmo totesi jälkeenpäin, että levy oli todellakin julkaisun arvoinen myös siinä toisessa muodossaan.
Henry´s pubiin saapuminen oli lämmin jo sikälikin, että edellisiltana paikalla musisoinut The Tommi Liimatta Test Pressings oli jättänyt allekirjoittaneelle tervehdyksen keikkajulisteen muodossa. "Me viihdyimme täällä eilen. Hyvää keikkaa, t. Tommi + 4". Positio kai pohjusti hyvää koko Kuopion vierailulle, sillä vaikka keikkajärjestäjä uumoili, mahtaisiko nyt yleisökato käydä - koko viikon oli ravintolassa ollut musiikkiohjelmaa viljalti, ja jossain kohdinhan kansalta loppuvat sekä rahat että into lähteä konserttitilaisuuteen - niin paikalle saapui yli kaksisataa henkeä.
Taas tuli soitetuksi puolisentoista tuntia, niin kutsuttu perussetti ja siihen päälle kaksi eri encorenippua. Illan toivekappaleena oli "Isäni elämä, teot ja kirjoitukset". Irrallisina muistumina illan kulusta olivat ainakin hiljaisen hetken viettäminen, "muuta Kuopioon!" - rekrytointiyritykset sekä "Suunnattoman laulun" pohjustus, joka karkasi ikään kuin iltaman teemaksi. Kun kysyin asian perään, kävi ilmi, että Kuopion lähiöiden lähiö sijaitsee Petosella. Petonen siis, ja kyseisen asuinalueen työttömän miehen prototyypin nimi on Forssi. Arskaakin ehdoteltiin, mutta jotenkin Forssi kuulosti sointuvammalta ja uskottavammalta nimeltä. Hän siis esiintyi tällä kertaa "Suunnattoman" päähenkilönä.
Kaiken kaikkiaan hieno ilta, ainakin näin artistin puolesta katsottuna. Ja seuraavaksi Jyväskylään. Kiitos kuopiolaisille.
MIKKELI, Pub Oliver / Tehdas -iltama, 4. 10. 2006
Järjestävä taho oli ystävällinen ja haki minut asemalta, mikä ei ollut haitaksi sikälikään että vettä tuli Mikkelissäkin taivaan täydeltä. Oli ilmeisesti tullut jo hyvän aikaa. Tehdas olikin itsensä iltaman nimi, ja itsensä kapakan virallinen nimi Pub Oliver. Joskin samainen paikka toimi pitkään nimellä "vanha huopatehdas", ja niinä vuosina kuultiin Mikkelissäkin alakulttuurin musiikkimetakointia harva se viikko. Kun juttelin järjestäjien kanssa ( jotka ovat siis paikallista opiskelijajoukkiota ), kävi ilmeiseksi, että jos he eivät järjestäisi "Tehdas" -tapahtumia, ei Mikkelissä sanottavasti elävän musiikin tarjontaa olisi.
Soundcheckiä tehdessä pari, kolme kantajengiläistä antoi aplodejaan, ja kuunteli tarkoin koe-eräkappaleet. Oluen juonti ei varsinaisesti loppunut, mutta kulutuksen tahti hidastui hetkiseksi. Kun pistäydyin vessassa, saman kantajoukon edustaja pyysi piirtämään karikatyyrin itsestään. Palkkiotakin olisi ollut luvassa, ainakin juomien muodossa, mutta työ jäi tekemättä.
En ole hetkiseen seurannut sivusta, kuinka nuorehkot ihmiset järjestävät tohkeissaan iltamaansa, tilan koristeluineen kaikkineen, mutta Mikkelissä niin kävi. Liekö vaikutuksensa ollut myös sillä, että heillä ilmeisesti on ystäviä ja tovereita kaupunki puolillaan, joita voinee agitoida myös musiikkia kuuntelemaan, koska kun oli soiton aika, oli paikka kuutta tai seitsemää asiakaspaikkaa vaille täynnä. Keskiviikkona. Mikkelissä.
Jos olisin tiennyt, että iltamassa on toinenkin soittomies, Jaakko Pitkänen, en olisi vaivautunut ottamaan varakitaraa mukaan lainkaan. Häneltä olisi saanut pahan hetken turvaksi lainaan Martinin, jollaisella en ole laajemmassa määrin soittanut lainkaan. Kieliä en kuitenkaan katkonut, joten sikälikin varasoitin oli tällä kertaa tarpeeton.
Pitkänen esitti tunnin verran vanhoja kantrin sukuisia kappaleita, ja teki sen yllättävän tyylipuhtaasti. Oikeastaan liiankin hyvin, ajatellen että minun vuoroni oli seuraavana, ja ainakaan soiton tekniikassa en saata haastaa Jaakkoa kisaan. Tai voinhan haastaa, mutta tappio on varma jo alkuvaiheessa.
Yleisö oli kuitenkin suopeaa, eikä nostanut asiasta negatiivista meteliä. Yllättävän monet olivat taas opetelleet tuoreitakin lauluja ulkoa, ja lopulta taisi tulla soitetuksi puolisentoista tuntia, kun eivät millään meinanneet päästää artistia paikalta pois. Mikä on tietysti osa, jota ei viime kädessä niin suuresti valita.
TURKU, Ravintola Zanzibar, 28. 09. 2006
Zanzibar on uusi, juhlava paikka, jonka hiottu miljöö mietitytti paikalle saapuessa. Yleensähän rockmusiikiksi kutsuttua materiaalia esitetään mitä moninaisimmissa nuhjuloissa ja kellarimiljöissä. Sitä myöden useat musikantit oppivat kokemaan ne itselleen läheisiksi, vaikkeivät niissä välttämättä vapaa-aikaansa viettäisikään. Kyse on kai identifikaatiosta, tai jostain sellaisesta. Uudessa juhlavassa Zanzibarissa oli myös niin tuoreet ja modernit äänentoistolaitteistot, ettei niiden sielunelämästä osannut kukaan työntekijä ottaa tarkkaa selkoa. Edellisenä päivänä kytkennät tehnyt asentajamies oli jossain kovin kaukana, eikä voinut saapua paikalle kertomaan, kuinka asioiden pitäisi loppujen lopuksi toimia. Niin ollen pari hukkatuntia kului pelkkää tekniikkaa ihmetellessä. Joinain hetkinä tuntui, että muutama hiha alkaa pian savuamaan, mutta suuremmilta mielenilmauksilta vältyttiin. Minkäpä voi, kun tekniikka osoittaa ylivertaisuutensa ihmiseen nähden.
Koska miksauspöytä oli lopulta pakko jättää vain kauniiksi koristeeksi ja tyytyä primitiivisimpään mahdolliseen kytkentämalliin, oli sointimaailmakin lievästi karu. Onneksi asiat lopulta toimivat; yksinkertaisesti, mutta kuitenkin. Mitään korskeinta hi ?fi ?maailmaa en toki trubaduurina soitellessani tavoittele, mutta äänentoistollakin on oma paikkansa jopa siinä mallissa.
Yleisöä rantautui paikalle mieluisa määrä, ja etenkin se, miten nopeasti ihmiset karkasivat paikalta heti keikan päätyttyä, saattoi kertoa siitä että heitä kiinnosti nimenomaan musiikki. Niin ainakin tahtoisi ajatella. Asetelma oli sikälikin erikoinen, että varsinaista lavaa ei ollut, joten väkeä tuntui olevan miltei joka suunnalla. Meni hetki miettiessä, kuinka luontevaa tämä nyt mahtaa olla, mutta ihmisten vastaanotto karkotti epäilyt. Toivelaulujakin esitettiin turkulaisten taholta, mutta taisin täyttää niistä vain yhden. Koska en tahtoisi soitella keikoilla aivan samaa kappalelistaa illasta toiseen, olin juuri ehtinyt päättää etten soita Turussa ?Jos mulla menisi todella huonosti? ?numeroa, mutta tulin sen nyt tehneeksi, tuossa toivelauluhengessä. Tämä johtui osittain myös siitä, että keikka karkasi puolivahingossa paljon mittavammaksi kuin olin suunnitellut. Kaikkineen taisin soittaa kahdeksantoista laulua. Siinä määrässä ehti 11 kappaleen originaalisettilistani saamaan ex tempore ?tyyppisiä lisäyksiä sinne ja tänne. Jos kappaleiden keskimitta olisi ytimekästä Ramones ?mallia, ei iltama olisi toki ollut kovinkaan mittava. Vaan kun näissä lauluissa sattuu olemaan useampikin kuuden ? seitsemän minuutin laulelma, niin aikaa alkaa tärvääntyä yllättävän paljon. Mutta se, että ihmiset kuuntelivat niitäkin hyvin keskittyneesti ja taputtivat ylimääräisten kappaleiden perään, on vain ja ainoastaan ilo, ja arpeutti äänentoisto-ongelmien aikaansaamia haavaumia hienosti. Olisikohan tämä ollut jopa mittavin soittamani soolokeikka? Ainakin mittavin tälle vuodelle, se on selvää. Hyvä kokemus siis, puolin ja (toivon mukaan) toisin. Muutamia vanhoiksi puolituttaviksi muodostuvia kuulijoitakin oli paikalla; kiitos heille jälleen kerran. Ja mikä on ainakin yhtä hyvä kokemus, kiitos niille, joita en entuudestaan muista nähneeni, ja myöskin niille, joiden hahmot eivät hämyisessä valossa erottuneet.
17. 09. 2006 "Nuori runo" -tilaisuus, Tampere
Jo lähtöä tehdessä, juna -aseman laiturilla, törmäsin Samae Koskiseen, joka oli myös menossa samaan tilaisuuteen, joten matka Tampereelle ja valtaosa illan tunneista kuluivat rattoisasti. En ollut aiemmin tutustunut Samaeen kuin äänilevyiltä, mutta kävi nopeasti ilmi että kyse on perin mukavasta miehestä. Sekä kelpo musikantista, minkä saatoin jo aavistaakin, mutta tulipahan asia nyt omin silmin ja korvin todennetuksi. Leinosen Villekin esiintyi samassa tilaisuudessa, mutta niin naurettavan varhaisella kellonlyömällä, että hänen sooloantinsa jäi tällä erää väliin. Kuten myös suurin osa runoesiintyjistä, mutta omaankin soittamiseensa pitää keskittyä, ja sekin syö aikaa.
Tampereen ylioppilasteatterin tilat ovat entuudestaan tutut, sillä samassa paikassa toimi aikoinaan I -klubi. Miljöö näyttää nykykunnossaan jotenkin siistimmältä, ja ehkä se sitä onkin. Itsellään I-klubilla oli takavuosina hyvin monenmoisia alakulttuurijuhlia, ja jälki välillä sen näköistä. Siinä on myös oma logiikkansa: kun musiikin otsikko on hard core, voi tapahtumiinkin tarttua hippu kovaa ydintä, joskus jopa kovakalloisuutta, mikä runsaan alkoholinkäytön ryydittämänä ei aina johda innostavaan lopputulokseen. Eipä silti, pääsääntöisesti muistot I-klubeilusta ovat plusmerkkiset.
Nyt tunnelma oli kerrassaan harras, ja öykkäröintiä ei ollut lainkaan. Paikalla oli vielä kansaakin, noin tapahtuman luonteen huomioon ottaen ( runojen ääneen lausumista, akustista soittelua ja poikkitaide-esityksiä), verrattain paljon. Itse en ole nuori, enkä taida runoa, vaikka niitä (silloin kun jälki on sen arvoista) mieluusti luenkin. Sivustaseuraajalle on sen sijaan ilo huomata, että useille runojen kuuntelu tuntui olevan syvästi sydämen asia, ja musiikin tarkka seuraaminenkaan ei ollut ongelma. Vaikka oli sentään lauantai-ilta.
Viittasinkin jo Samaen esitykseen, ja se oli mainio. Koskinen on taidokas kitaristilaulaja ja luo dynamiikaltaan monisyisiä tilanteita, vaikkeivät ne kaikkein hauraimmat hetket aivan parhaiten läpi tulleetkaan. Sen verran meteliä syntyi jo kuulijaväen normaalista keskustelusta.
Oma osuuteni määritti syyn, miksi kannattaa lähteä soittamaan yksikseen erilaisiin kulttuuritilaisuuksiin. Yleisö esitti haudanhiljaista aina kappaleen alkutahdeista loppuiskuun saakka, ja tuntui kuitenkin aplodien ja kannustuksen määrästä päätellen pitävän kuulemastaan. Hiljaisuus ei ehkä ollutkaan pitkästyneisyyttä vaan keskittyneisyyttä? Siitä syntyi jollain tapaa luonteva olo. Niin kuin olisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ylimääräistä numeroakin pyydettiin, ja ehdin sellaisen soittamaan, vaikka aikataulu oli verrattain tiukka. Illan aikanahan lavalle ehti omaa asiaansa esittelemään yli kymmenen eri artistia, joten yhden osuus ei voi olla rajaton. Yhtä kaikki, tästä on ilo jatkaa. Kiitos kaikille paikalla olleille, sekä ilmeisen paljon ilmaistyötä paiskineille järjestäjille. Tekniikan väkeä unohtamatta. Nähdään taas joskus jossain.
HEINOLA, Miljoonasadetta lämmittämässä 8. 9. 2006
Monenmoisia poikkitaiteellisia kulttuuritapahtumia Heinolaan järjestävä herra Kaattari otti muutaman aikaa sitten yhteyttä kysyäkseen, tahtoisinko saapua lämmittelemään Miljoonasateen ja Heinola sinfoniettan yhteiskonserttia. Idea iltamasta, jossa viisihenkinen yhtye esiintyisi sinfoniajoukon säestyksellä, ja allekirjoittanut soittelisi avauksen samalla lavalla yksinään, oli tietysti kaikessa järjettömyydessään ohittamaton. Edelliskesänä olin itsekin sinfoniaorkesterin solistina; paikalla olivat vanhemmat mestarit Nurmio ja (Ismo) Alanko plus toverini Timo Rautiainen. Se oli mielenkiintoinen ja mieleenpainuva iltama, etenkin kun Heinolan järjestävä väki on sekä sosiaalisilta että keikkajärjestyksellisiltä taidoiltaan hyvää. Yleisökin tuntui pitävän kuulemastaan. Ja ehdin vielä yhtyekeikalle Laukaaseen samana yönä. Joka sekin onnistui niin kuin pitikin. Poikkeuksellinen päivä, siis. Kun saavuin paikalle, olivat työasemissaan niin Pohjosen veljesten videokuvausryhmä kuin miksaaja Jyrki Vikströmkin. YUP:n keikoilla etenkin Jyrkiä on totuttu näkemään (olisi melko huolestuttavaa, jos toisin kävisi) ja Pohjosiakin varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa, joten olo oli miltei kuin olisi kotiinsa tullut. Soundcheck luontui kymmenessä minuutissa, joten jäi kosolti aikaa odotella itseään keikkaa. Kolmisen tuntia kaikkiaan. Aikaa tappaessa ehdin tapaamaan itsensä pääyhtyeen isäntiä, ja luovuttaa Hovin Jarmolle (levyn perkussionistille, siis) tekijänkappaleen "Rakkauden" vinyyliversiosta. Se sai muutkin Miljoonasademiehet muistelemaan omia vinyylilevyjään; hehän tekivät mittavan osan äänitteistään jo niinä aikoina joina cd:t olivat harvempien, jos kenenkään herkkua. Jos haittapuolia hakemalla hakee, niin odotustilojen lämmityksessä ei ollut kehumista. Kädet kohmettuivat alle aikayksikön, ja kahvia kului, jotta olisi pystynyt pitämään itsensä edes jotakuinkin hypotermialta vapaiden kirjoissa. Onneksi vastaanotto oli lämmin. Yleisö, vaikka olikin varmasti saapunut ensisijaisesti kuuntelemaan illan pääesiintyjiä, suhtautui allekirjoittaneeseenkin suopeasti, osin jopa innostuneesti, vaikka taas kerran tahdoin soittaa ensisijaisesti uusimpia laulujani. Oikeastaan aika outoa porukkaa, jos tarkemmin miettii. Olisi ollut täysin loogista, että edes muutamat olisivat purnanneet tai muutoin kyseenalaistaneet sen, miksei artisti soita edes lievästi tutumpia laulujaan. Kyllä lippunsa maksanut olisi ollut oikeutettu sellaiseenkin kritiikkiin, vaikken sitten olisi settiäni muuttanutkaan. Minulle tilanne oli tietysti innostava. Loppuunmyyty teatterillinen kansaa kuuntelee kiltisti, ja vielä aplodeeraa oikeissa paikoissa. Sellaisen jälkeen kelpaa ajella pois Heinolasta, etenkin kun nihkeästä säästä huolimatta päivän kokonaisuus tuntui niin suopealta.
RAUMA, Blue sea film festival 18.-19.08.2006
Rauma on tuttu kaupunki jo entuudestaan. YUP on tehnyt siellä erinäisen määrän keikkoja, ja juuri Raumalla oli oven yläkarmi niin matalalla että Janne juoksi suoraan sitä päin, kun kiirehti encoresoitolle. Otsa aukesi melko pahannäköisesti, mutta pari kappaletta runnottiin läpi siitä huolimatta ja heti sen perään ukko lasarettiin. Jussi tikkasi rumpalin pään kuntoon, pitkälle edistynyt lääketieteen opiskelija kun oli. Mitään yhtä poikkeuksellista ei omalla matkallani sattunut. Hotellissa oli aikaa olla jouten ja vanhaa Raumaa ehti tutkimaan hyvinkin perusteellisesti, sillä aikatauluni oli rakennettu hyvin väljäksi. Palsan Tomi oli paikalla myös, joten tarkastelimme kulmia ja jauhoimme roskaa, kuten meillä tapana on. Perjantaina oli lyhykäinen juttuhetki Timo Ernamon johdolla, ikään kuin haastatteluhenkisesti, ja luin kirjastani esimerkiksi yhden jutun. Grundströmin Otto luki uusia runojaan, ja musiikkiesityksiäkin oli elokuvapääotsakkeen lomassa. Blue sea -festivaali oli minulle entuudestaan vieras. Olin kuullut siitä, mutten koskaan käynyt paikalla. Siis: vanhan Rauman keskellä, taidemuseon sisäpihalla, on teltta ja vanhoissa aitoissa useita näyttelytiloja. Näytetään ensisijaisesti elokuvia ja tunnelma on kiireetön. Aurinko paistoi kuin heikkomielinen, aamusta iltaan, joten säissäkään ei ollut valittamista. Lauantaina oli varsinaisen osuuteni vuoro. Paikkana toimi sama teltta kuin edellisiltana. Siihen olikin jo melkein ehtinyt tottumaan. Koska kyseessä oli filmifestivaali, sivuttiin sekä muinoin tekemääni dokumenttia että etenkin musiikkivideoita. Keskustelu tuntui ainakin naurattavan ihmisiä, joten sillä oli mahdollisesti jokin positiivissävyinen vaikutus paikallaolijoihin. Tai sitten haastattelija Janne Flinkkilän ja haastateltavien habitukset huvittivat. Itse keikka meni niin kuin pitikin. Ihmisiä oli paikalla ilahduttavan paljon, ja vaikka soitinkin ensisijaisesti lauluja joita väki ei ollut kuullut, kestivät sekä ihmisten pinna että myötäelämisen kyky. Jossain vaiheessa tuntui jopa siltä että pääsin muutamien laulujen suhteen ns. niskan päälle, niin että soitto ja laulaminen tuntuvat oudon luontevilta toimituksilta, eikä ajatus harhaile miettimään, mikä sointu tai rivi on tulossa seuraavaksi. Kyse on jostain rentouden ja itseluottamuksen yhdistelmästä, jota ei aina saavuta, vaikka minkä tekisi. Oikeastaan sitä ei saavuttane juuri silloin kun siihen raivokkaimmin pyrkii, vaan se asettuu jos on asettuakseen. Monin tavoin hyvä vierailu siis.
Liity
Levy-yhtiön postituslistalle.
Kirjoita sähköpostiosoitteesi
ja paina "Liity". ---->
