RAKKAUS

Levyn nimikappale on jo lähtökohtaisesti yksi oudoimpia aikaansaannoksiani, ainakin minulle itselleni. Ensiksikin siinä on kaikkein banaalein ja yksioikoisin nimi. Se, joka on kuullut jotain musiikkia, jonka tekemisessä olen ollut mukana, voi oudoksua noin naiivia nimivalintaa jo aivan lähtökohtaisesti.
Itse ajattelen usein pelkkiä laulujen nimiä. Ne ovat hyvä tapa esitellä levyn linjauksia, ja jos olen aikeissa ostaa levyn, jonka sisällöstä en voi mitään tietää, tutkailen ensin kansia ja etenkin laulujen nimiä. Mielenkiintoiset tai haastavat nimet voivat vaikuttaa ostopäätökseeni suurestikin.

Alice Donut ei näillä vuosirenkailla enää ajaudu säännönmukaisesti levysoittimeeni, mutta nuoruusvuosinani pari ensimmäistä levyään päätyivät hyllyyni pitkälti otsikoidensa ansiosta. Kuka alle täysi-ikäinen voisi vastustaa albuminimiä ”Untidy suicides of your degenerate children” tai ”My life is a mediocre piece of shit”? Sillä tapaa nimettyjä levyjä oli tuolloin suoranainen pakko päästä kuulemaan.

Asian voi nähdä vastakohtaisellakin tavalla. Ne laulut, joita olen tehnyt tai ollut tekemässä ovat yleensä pyrkineet juuri tuohon Alice Donutin tarjoamaan esimerkkiin. Siis siihen, että ne herättäisivät kuulijan mielenkiinnon, edes negatiivisessa mielessä. Reaktio on kuitenkin parempi kuin yhdentekevä olankohautus. Tämän laulun tapauksessa en keksinyt mitään sen laveampaa, en vaikka asiaa kuinka mietin. Ajattelin että laulu tulisi ehkä nimetä kysymysmerkkiliitteellä, tai kysyä otsikossa ”Rakkaus, mitä se on?” tai jotain muuta yhtä abstraktia ja samalla onnettoman pakotetusti väänneltyä.

Ehdin kuitenkin miettimään kysymystä monet kerrat, ja tulin tulokseen jossa juuri tuo naiivein otsikointimuoto kiteyttäisi parhaiten sen, mikä laulussani on tällä erää olennaisinta.
Samalla se kertoo viehättävän vähän niistä kulmista joita yritin sinne tänne kokonaisuutta teroitella.
Olen toiveikas että muutamat ihmettelisivät sitä, miksi en ole joko saanut aikaiseksi mitään monisyisempää vai mikä minua tällä kertaa oikein vaivaa.

Rakkautta ei olisi olemassa erästä ystävyyssuhdetta.
Näinhän useimmiten on; laulu ei lähde liikkeelle edes toiveikkuuden tasolla, ellei elä muutakin kuin erakon elämää. Silkassa umpiossa ei minun uskoakseni lauluja synny, ei mollissa, ei duurissa.
Erään toverin kanssa kun oli puhetta joskus vuoden päivät sitten siitä, kuinka joidenkin agraarisempien kulttuureiden piireissä perhesuhteet velvoittavat aivan toisentasoisiin uhrauksiin kuin näissä meidän länsimaisissa ns. sivistyneissä yhteiskunnissamme. Sivistyneisyyskin voi näyttäytyä vain elämän realiteettien kieltämisenä, haluna pelkkien mukavuuksien päältä kuorimiseen ja suoranaiseen yksipuiseen hedonismiin, jossa ei piittaa käytännöllisesti katsoen muiden hyvinvoinnista kuin siitä omastaan.

Tämänsuuntaisista lähtökohdista halusin alkaa rakentamaan ikään kuin modernia arkkiveisua. Käsitin heti alkujaan että tarina tulisi vaatimaan säkeitä säkeiden perään, jotta saagani alku, keskikohta ja loppu sekä kaikki syventävät elementit siinä välissä tulisivat kuulluiksi.
Sellaiseen kirjoittamiseen tarvitaan juuri oikea poljento, johon valikoitui luontevasti ¾ -malli. Se on jotenkin ikiaikaisempi kuin se 4/4 –laji johon useimmat ns. hitit kirjoitetaan. Valssirytmiikka, etenkin tällaisessa eeppisemmässä muodossa, on jostain syystä kertovaan lauluntekoon luonteva valinta.

Pop –formaattia yritin jossain vaiheessa katsastella jonkinmoisen kertosäkeen muodossa, mutta mitä pidemmälle asiani tekeminen ehti, sitä vähemmän sitä kaipasin. Myöhemmin alkoi tuntua että se olisi typerin mahdollinen vaihtoehto.Kappaleesta muotoutui pikkuhiljaa sellainen, että sitä joko tahtoo kuunnella tai ei. Ehkä se kysyy kerrassaan halua kuunnella jotain hitaasti etenevää, amelodistakin, mutta mitenkään muutoin en voinut sitä luontevasti tehdä.

Keikkaoloissa olen tätäkin testaillut tuon tuosta; toisinaan käy niin että voi lukea ihmisten naamoista heidän olevan kiinnostuneita siitä, kuinka päähenkilölleni oikein käy. Joku toinen taas haukottelee, mutta niinhän on aina. Jos teen itse asiat molemmille osapuolille vaikeammiksi, eli soitan kuusiminuuttisia uusia lauluja, joiden yksikään osanen ei ole se helpoimmin vastaanotettava, niin täytyyhän minun osata sietää myös se, ettei se kaikkia niin syvästi innosta.

Sen sijaan minua tämä laulu innostaa kovinkin. Useat kerrat olen miettinyt että kyseessä on sellainen kappale, jonka olisin kai tahtonut tehdä jo monta vuotta sitten, mutta en ole syystä tai toisesta siihen aiemmin kyennyt. Toisaalta, vielä silloin en tuntenut tuota ystäväänikään, emmekä niin ollen olisi voineet käydä keskustelua, joka aikaansai idean kyseisen laulun tekemisestä.

Sovitusvaiheessa tähänkin tuli lihaa luiden ympärille – Pirjo soitti jollain treenikerralla koskettimia, jollain toisella haitaria. Haitarikokeilu, vaikka se kovin lyhyeksi jäikin (Pirjo koki olevansa ruosteessa kyseisen soittimen taitajana), jäi mieleen elämään positiivisena ideana.
Kaikki muu sovitustyö tuli tehdyksi melko sovituin perustein, mutta studiossa muistin, että haitari on jäänyt koko sovitusmallista ulos. Otin asian hetimiten puheeksi Pirjon kanssa, ja niinpä hän soittaakin kerrassaan upeaa perkussiivista haitaria läpi pitkien molliosien. Efekti ei ehkä ulkopuolisen korvissa ole kovinkaan huomattava, mutta sillä on suuri merkitys lopputulokseen.

Toinen merkitsevä, ongelman ratkaissut asia oli huuliharpun käyttö. Soitin itse päällesoittona alku- ja lopputeemat, mutta akustisin kitaroin soitettuna melodia ei liikkunut, vaan jarrutti kokonaisuutta. Kyse ei edes ollut paskasta soittamisesta, vaan siitä että aksentointi, jokaisen soitetun äänen ensi-isku siis, tahmasi kokonaisuutta ja teki juuri päinvastaisen vaikutuksen kuin tehdä piti. Aake, äänittäjä-miksaaja siis, ehdotti huuliharppua, ajatuksella ”nyt jos joku osaisi soittaa huuliharppua, se voisi toimia näillä kohdin”, tietämättä että Upi, ensisijainen kitaristi, on myös innokas huuliharpisti.

Kuuntele kooste levystä >>
Lue kappaleen sanoitukset >>