Jarkko Martikainen
s. 1970
lauluntekoa, esiintymissuoritteita ja kirjoittamista
säännönmukaisesti vuodesta 1986 lähtien

Olen intoillut musiikista pikkupojasta alkaen. Varsinaiset syvemmät kiinnostukseni kohteeni ennen sen mukaantuloa olivat piirtäminen ja lukemisharrastukset. Piirtäminen tarkoitti lähinnä sarjakuvayritelmiä, joita tein hyvinkin keskittyneesti jo ennen yläasteelle siirtymistäni, ja vaikkei juonirakenteissani toden sanoen ollut juuri mitään mieltä, jaksoin olla intoutunut yrittämään lisää. Ei piirrosjälkenikään toki paljon sen parempaan tainnut päästä, mutta se sujui luontevammin.
Myöhemmin, innostuttuani hard core –musiikin pienlehti- ynnä muusta alakulttuurista, joskus vuosien 1986-1988 –seuduissa, tein muutamia sarjakuvailmeisiä piirroksia kyseisiin lehtiin ja kuvitinpa muutaman pienlevykannen myös, mutta 1990 –luvulla tuo tekemisen into laantui pitkäksikin ajaksi.

Lukeminen taas piti sisällään jo heti alusta lähtien laveamman otannan; luin historiaa ( etenkin toisen maailmansodan vaiheita tutkien, kukapa nuori poika ei olisi ollut kiinnostunut siitä? ) sekä kaikkea fiktiivistä kirjallisuutta mikä vähänkään lupaavalta tuntui. Vuosikymmeniä myöhemmin olen ymmärtänyt, että alle kymmenvuotiaan laaja tutustuminen Veikko Huovisen novelleihin, etenkin niitä groteskeimpiin ja juoniltaan sekavimpiin, on varmasti jättänyt minuun jälkensä. Ainakin se on täsmentänyt tiettyä komediallisen ymmärryksen ja maailman hahmottamisen mallia, vaikka viihtymys sellaiseen on jollain tasolla varmasti ollut olemassa alun alkaenkin. Enhän muuten olisi lukenut toista Huovista edellisen perään, vaan lienen hakeutunut esimerkiksi Maiju Lassilan sinänsä ansiokkaan kerronnan piiriin.

Musiikkiherätys tapahtui Oulussa, jossa ala-asteikäisenä yritin seurailla naapurin poikien intoilemisia. Käynnissä oli kova rock´n´rollin uusi tuleminen, ja sen myötä sekä vanhat sankarit, Elvikset ja Buddy Hollyt oli palautettu kartalle, ja heidän täydennyksenään oli riveissä runsaasti uusiakin nimiä, jotka vannoivat tuon tietyn ilmaisun oppien oikeudellisuuteen. Esimerkkeinä vaikkapa Crazy Cavan and his rhythm rockers.

Monet kavereitteni isoveljet kuuntelivat myös pokerinaamoin Hurriganesia, jonka kehuminen tietysti usein tarttui nuorempiin sisaruksiin. En löytänyt kummastakaan maailmasta omaa ääni-informaatiotani, jonka myötä lentää täysin uusille kiertoradoille, ja niin päädyin kuuntelemaan sitä, mitä Rockradiolla oli kulloinkin tarjottavana, ensisijaisena tarkoituksenani äänittää lupaavimmilta vaikuttavat kappaleet Studio Quality –kaseteille, joita lähikauppamme myi silloisen markan kappalehintaan. Nauhat olivat syntyjään sekundaa, ja niiden toimintavarmuus oli kovin lyhytaikaista, mutta niillä oli pärjättävä.

Eräänä onnekkaana päivänä Jake Nyman tai joku kollegansa ilmoitti laittavansa lautaselle Bill Haleyn perillisien version hitistään ”Rock around the clock”. Itse en pulleasta ja hieman väsyneen oloisena syntyneestä maestrosta suuremmin piitannut, mutta olihan luvassa jotain Baccaraa parempaa, joten nauha pyörimään. Kuulokuva löi kaiken aiemmin kuulemani laudalta välittömästi. Versio ei kuulostanut vähääkään Bill Haleylta, vaan siinä oli jotain selittämätöntä rosoa ja uhmakkuutta jollaiseen en ollut onnistunut törmäämään edes Rockradion aalloilta. Jäin kuuntelemaan tuota kyseistä kappaletta uudestaan ja uudestaan, ymmärtäen että muu musiikki on tämän rinnalla silkkaa roskaa. Tästä on kysymys, tämä levy minun tulee saada. En siis saanut tietää kappaleen esittäjää, mutta onnekseni naapurissa oli minua olennaisesti vanhempi kaveri, joka soi suopeasti audiensseja ja oli kertonut minulle musiikkimaailman ihmeellisestä moninaisuudesta jo aiemmin. Päättelin, että Hannu varmasti tietäisi, kuka kasetillani metelöi. Vastaus tuli välittömänä: kyse oli Sex Pistolsin ”The great rock´n´roll swindle” –levystä, mutta hän, vanhempana ja viisaampana neuvoi minua ostamaan mieluummin yhtyeen varsinaisen pitkäsoiton, ”Never mind the bollocks”:in, sillä ”Swindle” oli aivan sananmukaisesti huijausta, eikä siitä kannattanut aloittaa niin kutsutun punk –musiikin tutkimusmatkaansa. Säästin viikkorahojani siksi kunnes tuo suuri päivä koitti. Äitini, joka on tarjonnut minulle huolehtivaa ohjausta muulloinkin, kysyi olenko todella varma siitä että tahdon ostaa juuri tuon nimenomaisen levyn, mutta kysymyksen vastauksesta ei ollut vähintäkään epäselvyyttä, ja sillä tiellä taidan tavallani olla vieläkin.

Saman vuoden jouluksi ilmestyi Hassisen Koneen ”Täältä tullaan Venäjä” –albumi, ja sen myötä aloitin perehtymiseni kotimaiseenkin uuden aallon ja punkin tuotantoon. Hyviä yhtyeitä tuli jokaisesta maan kolkasta, ja kaikkien niiden hankkimiseen eivät nuoren pojan rahat riittäneet, joten aina kun oli mahdollista, yritin äänittää kaseteille kulloisenkin hetken innostavimmat levyuutuudet. Helsingissä metakoi Lama, Pihtiputaalla Ratsia, Joensuun Hassisen Kone paransi juoksuaan, puhumattakaan Pellestä, Epuista ja monista muista enemmän tai vähemmän innostavista musiikintekijöistä. Isäni soittimessa pyörivät King Crimson tai Led Zeppelin eivät todellakaan olleet mitään.
Ulkomaiden musiikkivirta vasta lavea olikin: Dead Kennedys, Bad brains, ja etenkin niin kutsutun hard core –liikkeen kovaäänisimmät ja kiireisimmät ryhmät, kuten legendaarinen Discharge muuttivat käsitykseni siitä, mitä kaikkea musiikin piirissä voi tehdä.

Tärkein kokemukseni liittyy kuitenkin muuttoon, sillä siirryimme Oulusta Kajaaniin. Siellä olin hc –yhtyeiden intoiluni äärellä kovin yksin, sillä Kainuussa ei metelin ymmärtäjiä sanottavammin ollut. Ainakaan ala-asteikäisten jaostoissa. Pikku hiljaa onnistuin kuitenkin löytämään muutamia, jotka olivat kiinnostuneet samasta musiikkitaiteesta, sekä muutamia sellaisia, joita pyrin hienovaraisesti agitoimaan sen piiriin. Yksi omin neuvoineen punkista kiinnostunut ystäväni, Marko, oli ostanut torniolaisen, kovasti Discharge –vaikutteisen Terveet kädet –yhtyeen ”Ääretön joulu” –ep:n. Se oli parasta minkä piiriin olin ajautunut. Nopeampaa, tekstillisesti monisyisempää, luonnerikkaampaa kuin mikään muu hard core, ja mikä parasta, se oli suomalainen nelikko.

Kun kuuntelin säännönmukaisesti tuota yhtä maailman musiikin suurimmista levykokonaisuuksista, aloin hatarasti ymmärtää ettei sellaisen toimittaminen ehkä vaatinut laajaa musiikkitieteen ymmärrystä tai opiskelua, vaikka niin syvästi keskittynyttä ja kiteytynyttä ilmaisua olikin.
Terveiden käsien parhaat kappaleet rakentuivat kolmen, neljän, viiden barré –soinnun loputtomille uudelleenjärjestelyille, ja niissä oli keskimäärin yksi tai kaksi osaa. Äärettömän joulun klassisimpien hittikappaleiden kestokaan ei ollut keskimäärin paljon puolta minuuttia enempää. Myös tekstien turhasta karsittu rakenne innosti. ”Jeesus perkele” –kappaleen koko teksti kuului ”Raiskaa, tapa, tuhoa, rukoile, rakasta, siunaa. Jeesus Perkele”. Kuulija saattoi käsittää, että kysymys on aforistisesta taiteesta, josta on jätetty paljon pois, mutta samalla häntä saattoi innostaa tieto siitä että kolmella soinnulla kahdeksalla sanalla pystyi luomaan onnistuneemman musiikkikappaleen kuin 99 prosenttia ympärillä soivasta tarjonnasta oli.

Tuosta ymmärryksestä tekemiseni alkoi. Tai se ei kylläkään käynnistänyt välitöntä konkreettista säveltämistä ja sanoittamista, mutta synnytti ymmärryksen siitä, että minunkin olisi mahdollista tehdä musiikkia, ja vieläpä hyvää sellaista, kunhan saisin harjoiteltua kylliksi perusteita ja löytäisin sitten oikeat sävelet, sanat ja joitain samanuskoisia jotka tahtoisivat kokeilla noita asioita kanssani.

MYÖHEMMIN TAPAHTUNUTTA

Pitkäsoittolevyjä:

YUP
Hippos from hell and other oddities –kokoelma ( sis. pääsääntöisesti englanninkieliset ensi-ep:t ja pitkäsoiton )
1990 - 1992 – cd -kokoelma (1993, Elmerecords, uusintapainos PolyGram 1998 )
Toppatakkeja ja Toledon terästä -cd (1994, Elmerec., uusintap. PolyGram 1998 )
Homo sapiens -cd (1994, PolyGram )
Yövieraat -cd (1996, PolyGram )
Outo elämä -cd (1998, PolyGram )
Normaalien maihinnousu -cd (1999, Universal music)
Lauluja metsästä -cd (2001, Universal music )
Hajota ja hallitse -cdkokoelma (2001, Universal music)
Leppymättömät -cd (2003, Universal music)
Helppoa kuunneltavaa -kokoelmacd (2004, Universal music)
Keppijumppaa -cd (2005, Universal music)
Sekä DVD
Helppoa katseltavaa (2004, Universal music)

Jarkko Martikainen
Mierolainen -cd (2004, Levy-yhtiö –levy-yhtiö)
Rakkaus –cd (2006, Levy-yhtiö –levy-yhtiö)
Hyvää yötä, hyvät ihmiset (live) –cd (2007, Levy-yhtiö –levy-yhtiö)
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
Tiernapojat -ep (yhdessä Rautiaisen, Ismo Alangon ja Toni Wirtasen kanssa)
(Spinefarm, 2002)
sekä lukuisasti pienlevy- ja single- sekä kokoelmalevyosuuksia.

Musiikkituottajana:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Rajaportti -pitkäsoitolla, (Spinefarm records, 2002)
Penniless -yhtyeen pitkäsoitolla "All good things come to those who wait" (2003, West side fabrication)
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Kylmä tila -pitkäsoitolla ( King Foo records, 2004 )
Timo Rautiainen – Sarvivuori – pitkäsoitolla ( King Foo records, 2006 )  
Timo Rautiainen – Loppuun ajettu -pitkäsoitolla ( Kingo Foo records, 2007 )

Laulutekstinkirjoittajana:
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Rajaportti
-pitkäsoitolla
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Kylmä tila
-pitkäsoitolla
Timo Rautiainen – Sarvivuori
-pitkäsoitolla
Timo Rautiainen – Loppuun ajettu
-pitkäsoitolla

Kolumnistina:
Helsingin ylioppilaslehdessä 1999,
Uutislehti 100:ssa 2001 - 2002,
Suomen Kuvalehdessä 2003,
Kirkko ja kaupunki -lehdessä 2004,
Trad –lehdessä 2006 – 2007
sekä yksittäisiä kolumnikirjoituksia useisiin lehtiin.

Kirjailijana:
Pitkät piikit ja muita kertomuksia ( Like- kustannus, 2005 )

Kuvittajana:
Heikki Salo: Kahlekuningaslaji ( kirja lauluntekstien tekemisestä ) (Like -kustannus, kevät 2006)
( 23 piirrosta )
Juha Vesala: Eino Venttiili –pakinakokoelma (ilmestyy syksyllä 2006, 10 piirrosta ja kansikuva)

Vielä jotain:
Levynkansien suunnittelua ja toteutusta v:sta 1987, suuritöisimpinä mm.
“Toppatakkeja ja Toledon terästä“ -pitkäsoiton kansien kuvitus, tekstaus ja graafinen ilme; "Mierolainen" -sooloalbumin kansien piirrokset, tekstaus ja graafinen asu.
Pienimuotoisempia graafisia rakennelmia moninaiset pienlevykannet.
Musiikkivideo -ohjaus ja käsikirjoitus (“Murhaaja soittaa pasuunaa“, yhdessä Tomi Tuomaalan kanssa , 1996, YLE -ja MTV -esityksiä)

sekä

käsikirjoitus, äänitys, ääni- ja kuvaleikkaus ja ohjaus musiikkidokumenttiin “Mikä on sun taivas?“ (30 min., ensiesitys YLEn UusiKino -sarjassa joulukuussa 1998, uusinta YLE 1, 2001 )